Demonstrationer i Mexiko City

D.F. ar ingen stad for en kvinna att vistas ensam i under kvallstid sa darfor sitter jag har pa hotellet och uppdaterar min dagbok. Jag fibblar med datum och klockslag for att fa inlaggen i ratt tidsordning. Klockan ar snart halv atta lokal tid pa lordagkvall och jag har varit pa en narliggande restaurang for att glufsa i mig vitloksrakor. Det var riktigt gott! Internetuppkoppling kostar dubbelt sa mycket har pa hotellet som pa stan och den ar inte speciellt snabb heller men vad gor man? Nu askar det rejaalt... och osregnar. Tittade pa prognosen for helgen och den lovade samma sak for resten av min vistelse har. Trist, men det ar bara att anpassa sig... och dessutom far jag halla mig borta fran Zócalo imorgon. Pratade bade med taxichafforen och receptionisten och bada tyckte samma sak. Over 1 000 000 (en miljon) manniskor kommer namligen att taga fran olika hall till Zócalo for att visa sitt missnoje mot hur valet har hanterats och valresultatet ocksa forstas. Forberedelserna ar i full gang. Killen tyckte jag skulle halla mig inne helt och hallet tills manifestationen ar over pa eftermiddagen (de som ar ute och demonstrerar "kan inte skilja pa en gringa fran en annan utan jag skulle fa sta for allt ont"), men hon i receptionen tyckte jag kunde ta tunnelbanan har i narheten och aka nagon annanstans, till Coyoacán och Zona Rosa t.ex. Det tycker jag later som en lysande idé, dit ville jag ju ocksa. Se Frida Kahlos hus bland annat. Hur som helst, det kan det kanske vara smart att ha pa sig FINLAND-trojan. Om det osregnar, kanske det inte blir sa mycket promenad, men da far jag hitta pa nagot annat.

Mielenosoituksia Meksiko Cityssä

ei ole ollenkaan sopiva paikka naiselle oleskella yksin iltasaikaan, joten siksi istun hotellin lobbyssa ja päivitän blogiani. Sumplaan päiväyksien ja kellonaikojen kanssa että saan tarinat oikeaan aikajärjestykseen. Kello on kohta puoli kahdeksan paikallista aikaa ja tulin juuri läheisestä ravintolasta syömästä valkosipulikatkarapuja. Nami, nami! Nettiyhteys maksaa tuplasti hotellissa verrattuna kaupungilla oleviin nettikahviloihin, eikä ole edes erityisen nopea, mutta minkäs teet? Nyt ukkostaa oikein kunnolla... ja sataa kaatamalla. Katsoin viikonlopun sääennusteen ja samanlaista oli luvassa loppuajaksi. Ikävää, mutta ei auta muu kuin sopeutua... ja sitä paitsi minun täytyy pysytellä pois Zócalolta huomenna. Juttelin sekä taksikuskin että respan naisen kanssa ja molemmat sanoivat samaa. Yli 1 000 000 (miljoona) ihmistä on tulossa mielenosoitukseen, marssivat eri suunnilta päätorille ja osoittavat mieltään ääntenlaskentaa ja samalla tietysti vaalitulosta vastaan. Valmistelut ovat jo käynnissä. Taksikuski oli sitä mieltä, että minun pitäisi pysytellä kokonaan sisällä huomenna, siihen asti että koko juttu on ohi (hänen mukaansa ne ihmiset eivät osaa erottaa gringaa toisesta ja minä saan syyn niskoilleni kaikesta pahasta), mutta vastaanoton nainen ehdotti että menisin metrolla (asema on ihan tässä lähellä) esim. Coyoacániin tai Zona Rosaan. Se oli minusta loistava idea, sinnehän minä halusinkin, varsinkin Frida Kahlon taloa katsomaan. Joka tapauksessa ehkä ei hassumpi ajatus laittaa SUOMI-paita päälle. Jos sataa vettä kaatamalla niin ei ehkä voi heittää mitään pidempiä lenkkejä, mutta täytyy sitten keksiä jotain muuta.

Staden Guanajuato

ligger i en delstat med samma namn och ar en vacker gruv- och kolonialstad som beboddes av chichimecas innan spanjorernas ankomst. Omradet tillhor Mexikos rikare delar tack vare sina silvergruvor. Det finns/har funnits gott om andra mineraler ocksa. Numera har de flesta av dem stangts eller bytt till utlandska (t.ex. kanadensiska) agare. La Valenciana-gruvan producerade 20% av varldens silver under aren 1550-1800. Eftersom staden ligger i bergen, finns det manga biltunnlar (6 st narmare bestamt) som anvands som underjordiska gator. Det finns smala trottoarer och folk gar dar ibland.

Utsikten fran El Pípila-monumentet ar magnifik. Antingen aker man linbana upp eller sa gar man upp langs de smala granderna, vilket jag foredrog. El Pípila, eller Juan José de los Reyes Martínez som han hette, var en hjalte i sjalvstandighetskampen mot spanjorerna i borjan av 1800-talet. Han tande pa Alhóndigas portar och sakrade darmed den forsta segern, den 28. september 1810.

En annan viktig person i Guanajuato ar konstnaren Diego Rivera, som foddes har den 8/12 1886. Marxisten Rivera var inte accepterad i det konservativa Guanajuato forran langt senare. I mitten av 1970-talet grundades Museo y Casa Diego Rivera i hans barndomshem. Han flyttade darifran till huvudstaden som 6-aring.

Universitetet med sina over 20 000 studenter ar ett av Mexikos basta inom konst och musik, juridik och gruvteknologi. Varje ar firas den internationella Cervantino-festivalen, det finns en teater i Cervantes namn och Don Quijote + Sancho Panza pryder Plaza Allende framfor teatern med samma namn. Guanajuatos vanskapsort i Spanien ar Alcalá de Henares. Guanajuato blev Unescos varldsarv ar 1988.

Det finns manga fina parker och torg som t.ex. Jardín de la Unión, Plaza del Baratillo, Plaza de la Paz och Plazuela de San Fernando. Alhóndiga de Granaditas-museet ar val vart ett besok om man ar intresserad av Mexikos historia. Om man fascineras av mer makabra ting, rekommenderar jag att besoka mumierna pa Panteón-museet (kyrkogarden). Man har stallt ut kroppar som mumifierats efter ett vulkanutbrott. Det ar valdigt ont om gravplatser fortfarande sa an idag graver man upp kroppar och kremerar dem, om avgiften inte ar betald.

Guanajuatos hemsida hittar du här.

Guanajuaton kaupunki

joka sijaitsee samannimisessä osavaltiossa on upea kaivoskaupunki vuoristossa. Siellä on paljon kauniita rakennuksia Espanjan siirtomaavallan ajoilta. Chichimecas-intiaanit asu(i)vat alueella joka kuuluu Meksikon rikkaimpiin hopeakaivostensa ansiosta. La Valenciana-kaivos tuotti 20% maailman hopeasta 1550-1800. Paljon muitakin mineraaleja on. Nykyään useimmat kaivoksista on suljettu tai ne ovat siirtyneet ulkolaisten omistajien, esim. kanadalaisten, käsiin. Kaupungin sijainti vuoristossa on tuonut mukanaan tunnelit (6 kpl), joita käytetään maanalaisina katuina. Kapea jalkakäytäväkin löytyy ja siellä kävelee joskus ihmisiä.

Näköala El Pípila-monumentilta on henkeäsalpaava. Ylös vuorelle pääsee joko köysirataa pitkin tai kiipeämällä kapeita kujia (kuten minä tein). El Pípila, oikealta nimeltään Juan José de los Reyes Martínez , oli sankari itsenäisyystaistelussa espanjalaisia vastaan 1800-luvun alussa. Hän tuikkasi tuleen Alhóndigan ovet (Hidalgon kehoituksesta) ja varmisti siten ensimmäisen voiton 28. syyskuuta 1810.

Toinen tärkeä henkilö Guanajuatossa on maalari Diego Rivera, joka syntyi kaupungissa 8/12 1886. Marxisti Riveraa ei hänen elinaikanaan katsottu suopein silmin konservatiivisessa Guanajuatossa, mutta 70-luvun puolessa välissä perustettu Museo y Casa Diego Rivera (lapsuudenkoti) on suosittu turistikohde. Rivera muutti sieltä pääkaupunkiin 6-vuotiaana.

Guanajuaton yliopistoa, jossa opiskelee yli 20 000 opiskelijaa, pidetään yhtenä Meksikon parhaista lakitieteen ja kaivosteknologian sekä taiteen ja musiikin saralla. Joka vuosi kaupungissa pidetään Cervantino-festivaali. Don Quijote ja Sancho Panza komistavat Plaza Allendea Cervantes-teatterin kupeessa. Guanajuaton ystäväkaupunki Espanjassa on Alcalá de Henares. Kaupungin, josta tuli osa Unescon maailmanperintöä vuonna 1988, kauniit puistot ja torit kuten esimerkiksi Jardín de la Unión, Plaza del Baratillo, Plaza de la Paz ja Plazuela de San Fernando ovat ilo silmälle.

Meksikon historiasta kiinnostuneen kannattaa viettää päivä Alhóndiga de Granaditas-museossa. Jos taas on enemmän kiinnostunut karmivista kokemuksista, voin suositella käyntiä Panteón-museossa (hautausmaa) muumioita katsomassa. Siellä on asetettu näytteille muumioituneita ruumiita, jotka on kaivettu esiin tulivuoren purkauksen jälkeen. Hautapaikoista on vielä tänäkin päivänä suuri pula, joten ruumis saatetaan kaivaa ylös ja polttohaudata, jos maksuja ei ole maksettu.

Guanajuaton kotisivu löytyy täältä.

Santiago de Querétaro

Bussresan till (Santiago de) Querétaro gick utan några incidenter. Jag fick en väldigt pratsam dam bredvid mig, som babblade på om sin sonson som bodde i Cincinnati och en son som hade en fabrik och som hade bjudit henne på en resa till Kuba och som hade åkt motorcykel till Alaska och som aldrig skjutsade henne utan hon fick åka buss och en annan son som var läkare i Chiapas och en mamma som var över 90 år och och och. Det tog aldrig slut. Där har vi en kulturskillnad förresten. Hon frågade mig ett par gånger om det störde att hon pratar så mycket och sa att hon gjorde det "eftersom jag inte sa någonting". Hemma är vi ju uppfostrade till att inte avbryta och hon babblade säkert på i ren förtvivlan för att det inte skulle bli tyst. Det var rätt lustigt! Hon gick av efter halva vägen och sedan fick jag koncentrera mig i min Bimbo-fralla (jovisst, de heter så och ingår, med dryck, i biljettpriset) och fotografering från bussfönstret. Det var ingen större framgång men jag lyckades ta kort på en sån där svart plåttjur på långt håll i alla fall.

Den mexikanska tideräkningen är lite annorlunda än den svenska har jag konstaterat. När jag köpte bussbiljetter i Taxco fick jag veta att bussresan från Cuernavaca (där skulle jag byta buss) till Querétaro skulle ta ca. 3-4 timmar (bara det var väldigt luddigt). OK, jag bokade rum på Hotel Hidalgo och meddelade att jag kommer fram vid 18-tiden. När jag väl var framme i stan (busstationerna ligger ofta en halv mil utanför) var klockan 19.30 och mitt rum hade de gett till någon annan 10 minuter tidigare. Det var början på högsäsongen och ganska stor efterfrågan på rum, i alla fall på de populäraste med bra läge som inte är alltför dyra. Som tur var hjälpte han i receptionen till att hitta ett annat rum, i samma kvarter dessutom. Det hade inte varit roligt att gå runt, eller ens att åka runt halva stan i ösregnet med all packning. Det räckte faktiskt med att när jag gick runt kvarteret på den blöta trottoaren i mina sandaler så halkade jag och slog en volt. Det måste ha varit en syn utan like. Jag landade på min ena ryggsäck i alla fall och jag gjorde inte illa mig så mycket... förutom ankeln förstås. Som vanligt! Det var flera människor som rusade fram för att "lyfta mig på benen" och frågade hur det gick. Då kände jag mig så där väldigt svensk... tyckte att det var jättepinsamt och skulle upp så fort som möjligt: "Det är ingen fara." Fast det var det ju inte heller, jag var mest blöt och eländig och hade lite ont.

Hotel San Agustín var inte alls lika fint som Hidalgo men helt ok, Läs och Res-standard kan man väl säga. Det viktigaste fanns: en bra dusch med varmt vatten och en någorlunda skön säng. Jag fick en extra läslampa eftersom rummet var ganska mörkt. Hade inte ätit något på hela dagen och gick iväg till Café St. Thomas för att ta en cappuccino och en torta (=macka på mexikanska) med ost och lite sallad. Servitören såg att jag satt och läste i guideboken och han erbjöd sig direkt att hjälpa till om det är något ställe jag letar efter. Jag bara skrattade och sa att jag hade varit i stan en halvtimme så jag hittar ingenting ännu.

Det blev det ändring på dagen efter. Först åt jag en mycket god frukost på Café del Fondo på Pino Suarez 9 (på min gata; där fanns det en till café som serverade underbart gott kaffe, nämligen Bisquet Querétaro) och sedan satte jag fart. Det fick bli en snabbversion av "Querétaro Runt" eftersom jag skulle vidare till Guanajuato redan dagen efter. Så här i efterhand tycker jag nog att jag borde ha stannat minst en dag till. Querétaro tyckte jag verkligen om (där skulle jag kunna stanna en längre tid och studera spanska som många andra gör) och dessutom var jag på historisk mark. Staden har spelat en central roll i mexikansk historia och blev del av Unescos världsarv 1996.

Det bor minst 600 000 invånare i Querétaro men den känns nästan som en småstad och är väldigt ren för att vara i Latinamerika. Det finns många monument från kolonialtiden, andadores (gågator), akvedukter, kloster och tempel och vackra parker som Jardín Zenea eller den enorma Alameda Hidalgo (efter álamo som betyder poppel; Miguel Hidalgo är ju självständighetskämpen) dit folk går på picknick, för att jogga eller bara promenera runt i lugn takt och prata med sina vänner. Man ser ofta indianska kvinnor (otomí-indianer har bott här sedan 1400-talet) och barn som säljer speciella trasdockor eller vackra färgglada tyger på gator och torg.

Jag tillbringade några timmar på Museo Regional för att lära mig mer om bl.a. de olika pre-hispaniska grupperna, den spanska ockupationen och självständighetsrörelsen. Jag gick också på en guidad visning på Santa Cruz-klostret där kejsaren Maximilian hade sitt högkvarter i slutet av 1800-talet. Guiden berättade om en buske vars stora vassa taggar ser ut som kors. Enligt legenden var det någon som hade stuckit ner en käpp och av den hade den här busken börjat växa. Det finns ingen liknande någon annanstans.

Doña Josefa Ortiz, eller la Corregidora, som betyder någon sorts statstjänsteman som hennes man jobbade som, var en viktig person i Querétaro på sin tid. Det var i hennes hus Hidalgo och de andra träffades och hade sina hemliga möten. När konspirationen uppdagades ska hon ha räddat sina vänner genom att låsa dörren och viska genom nyckelhålet till en konspiratör att skynda iväg för att meddela Hidalgo om krisläget. Därefter hörde man Hidalgos berömda El Grito (Skriket) som var startskottet till självständighetskriget. La Corregidora har en gata kallad efter sig, ett monument på en egen torg och ett mausoleum i närheten av akvedukterna.

På stan fick jag syn på ett Adecco-kontor (bemanningsföretag som finns även i Sverige). Det var väldigt intressant att studera deras annonser som hängde i fönstret. Jag kunde snabbt konstatera att jag inte skulle ha någon chans att få något jobb här. För det första var det krav på "buena presentación" på alla annonser. Det vet jag inte exakt vad det innebär men betyder ungefär fördelaktigt utseende (uppförande eller framförande... inte riktigt, men hittar inget bra ord just nu). Sedan har jag inte riktigt åldern inne och fel kön också om man vill ha någorlunda bra lön. Lönerna i Mexiko (enl La Jornada) är mycket låga även i jämförelse med övriga Latinamerika. Endast Honduras, El Salvador och Bolivia ligger under. Den mexikanska peson är ungefär 0,70 SEK.

Följande platser var lediga:

Administrativ assistent, 18-35 år, lön 3700 pesos

Tekniker (kylskåp), lön 4700 pesos

Chaufför, 5500 pesos

Kassörska, 18-27 år, lön 2500 pesos + bonus

Försäljare, lön 2700 pesos

Datatekniker, helst man, 25-30 år, lön 7000 pesos

Banktjänsteman, 20-27 år, lön 4400 pesos

Ingenjör, ska vara man, 28-40 år, lön 12000 pesos

Byggnadsingenjör (av ngt slag), ska vara man, 28-50 år, lön 16000 pesos

Aikapula Querétarossa

Bussimatka (Santiago de) Querétaroon meni ilman mitään suurempia kommelluksia. Sain vieruskaverikseni epätavallisen puheliaan tädin, joka pölötti pojanpojastaan joka asui Cincinnatissa ja pojastaan jolla oli tehdas ja joka oli tarjonnut hänelle matkan Kuubaan ja joka oli ajanut moottoripyörällä Alaskaan ja joka ei koskaan kuskannut häntä vaan hän sai kulkea bussilla ja toisesta pojasta joka oli lääkäri Chiapasissa ja äidistä joka oli yli 90-vuotias ja ja ja... siitä ei tullut loppua ollenkaan. Se taisi olla molemmin puolin sellainen kulttuurishokki , vai mikä sen nimi nyt on? Hän kysyi minulta muutamaan otteeseen häiritsikö kun hän puhui niin paljon ja sanoi että tekee sen siksi "etten minä sano mitään". Meikäläinen on kasvatettu olemaan keskeyttämättä ja hän jatkoi jatkamistaan epätoivon vallassa ettei vaan tulisi hiljaista! Se oli aika koomista. Puolessa matkassa hän jäi pois autosta ja minä sain keskittyä Bimbo-sämpylääni (se + juoma ja pieni pussi japanilaisia pähkinöitä sisältyy lipun hintaan paremmissa busseissa) ja valokuvaamiseen auton ikkunasta, mikä ei onnistunut kovin hyvin mutta sainpahan kuvan sellaisesta mustasta metallisesta härästä, kaukaa mutta kumminkin.

Meksikolainen ajantaju tai -lasku on vähän erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Kun ostin bussilippuja Taxcossa sain tietää että matka Cuernavacasta (missä minun piti vaihtaa) Querétaroon kestää noin 3-4 tuntia (sekin oli aika hataraa). OK, varasin huoneen Hotelli Hidalgosta ja ilmoitin että tulen kuuden maissa illalla. Kun vihdoin viimein pääsin perille (matkakeskus on usein 5-6 kilometrin päässä keskustasta) oli kello jo puoli kahdeksan ja huoneeni oli annettu toiselle kymmenen minuuttia aikaisemmin. Oli turistisesongin alku joten huoneista oli kysyntää, ainakin suosituimmista mitkä ovat hyvällä paikalla eivätkä turhan kalliita. Onnekseni mies vastaanotossa auttoi minua hankkimaan uuden huoneen, vielä samasta korttelista. Ei olisi ollut hauska ravata ympäri kaupunkia, tai edes ajaa taksilla ympäri kaupunkia, kaikkien tavaroitten kanssa siinä kaatosateessa. Se koetteli aivan riittävästi hermojani kun kävellessäni sandaaleissa märällä jalkakäytävällä liukastuin ja heitin pienen voltin. Mahtoi olla näky! Laskeuduin onneksi toisen reppuni päälle enkä satuttanut itseäni pahemmin... paitsi nilkan tietysti. Kuten tavallista! Monta ihmistä ryntäsi apuun ja halusi nostaa minut tolpilleni ihmetellen kuinka siinä kävi. Silloin tunsin itseni kovasti suomalaiseksi... olin tosi nolona ja halusin pystyyn niin pian kuin mahdollista: "Ei tässä mitään hätää!" Ja eihän siinä oikeastaan ollutkaan, olin enimmäkseen litimärkä kuin uitettu kissa ja muuten surkea.

Hotelli San Agustín ei ollut ollenkaan yhtä kiva kuin hotelli Hidalgo, mutta ihan ok, Läs och Res-standardia voisi sanoa. Kaikki tärkein oli: hyvä suihku mistä tuli lämmintä vettä ja suht koht hyvä sänky. Sain vielä pyydettyäni ylimääräisen lukulampun koska huone oli aika pimeä. En ollut syönyt mitään koko päivänä, niinpä lähdin Café St. Thomasiin cappuccinolle ja söin tortan (voileipä meksikolaisittain) missä oli juustoa ja vähän salaattia. Tarjoilija näki että selasin matkaopasta ja tarjoutui heti auttamaan jos hain jotain paikkaa. Minä nauroin ja sanoin että olen ollut kaupungissa vasta tasan puoli tuntia enkä löydä vielä mitään.

Siihen tuli muutos seuraavana päivänä. Söin ensin erittäin hyvän aamiaisen Café del Fondossa Pino Suarez 9´ssä (omalla kadullani; siellä oli toinenkin kahvila missä oli aivan ihana kahvi, nimittäin Bisquet Querétaro) ja sitten hippulat vinkumaan. Päätin tehdä nopean version "Querétaro Ympäri"-ohjelmasta "à la Johanna", koska olin menossa Guajajuatoon jo seuraavana päivänä. Näin jälkeenpäin voin todeta, että olisi pitänyt jäädä pidempään, vähintään yhdeksi päiväksi. Pidin tosiaan Querétarosta ja olisin voinut viettää siellä muutaman kuukauden vaikka opiskellen espanjaa kuten moni muuu tekee. Ja olihan se historiallista seutua. Kaupungilla on keskeinen asema Meksikon historiassa ja siitä tuli osa Unescon maailmanperintöä 1996.

Querétarossa asuu lähes 600 000 asukasta, mutta se tuntuu silti melkein pikkukaupungilta ja on erittäin puhdas ollakseen Latinalaisessa Amerikassa. Siellä on paljon muistomerkkejä siirtomaa-ajalta, andadores (kävelykatuja), akvedukteja, luostareita ja temppeleitä ja kauniita puistoja kuten Jardín Zenea tai mahtava Alameda Hidalgo (álamo tarkoittaa poppelia ja Miguel Hidalgohan on itsenäisyystaistelija), minne monet kaupunkilaiset menevät eväineen sunnuntairetkelle, hölkkäämään tai muuten vaan kävelylle ja seurustelemaan ystäviensä kanssa. Kaduilla ja toreilla näkee usein intiaaninaisia ja -lapsia (otomí-intiaanit ovat asuneet täällä 1400-luvulta) myymässä tyypillisiä resunukkeja tai kauniita värikkäitä kankaita.

Vietin muutaman tunnin Museo Regionalissa ja sain tietää lisää alkuperäisväestöstä, espanjalaisvalloituksesta ja itsenäisyysliikkeestä. Kävin myös opastetulla käynnilla Santa Cruz-luostarissa, missä Keisari Maximilianilla oli päämaja 1800-luvun lopulla. Opas kertoi pensaasta jossa oli suuret terävät ristinmuotoiset piikit (näin sen myös). Legendan mukaan se oli alkanut kasvaa kävelykepistä, eikä toista samanlaista löydy mistään muualta.

Doña Josefa Ortiz, toiselta nimeltään la Corregidora, mikä tarkoittaa jonkun tyyppistä valtion virkamiestä (hänen miehensä ammatti) oli aikanaan tärkeä henkilö Querétarossa. Hänen talossaan Hidalgo ja muut vallankumoukselliset pitivät salaisia kokouksiaan. Kun salajuoni paljastui, la Corregidoran sanotaan pelastaneen ystävänsä lukitsemalla ovi ja kuiskaamalla avaimenreiästä kumppanilleen että tämä kiirehtisi viemään viestin kriisitilanteesta Hidalgolle. Tämän jälkeen kuultiin Hidalgon kuuluisa El Grito de Dolores: "¡Viva México!, ¡Viva la Virgen de Gudalupe! ¡Mueran los Gachupines!" (Huuto Doloresin kylässä: "Eläköön Meksiko! Eläköön Guadalupen Neitsyt! Kuolema Gapuchineille! = espanjalaisille), joka oli lähtölaukaus itsenäisyystaistelulle. La Corregidoran mukaan on nimetty katu, hänellä on muistomerkki omalla torillaan ja mausoleumi akveduktien lähellä (kannattaa käydä!).

Kun kävelin kaupungilla satuin näkemään Adeccon konttorin (reppufirma, mikä toimii myös Suomessa). Oli erittäin mielenkiintoista lukea "Avoimia työpaikkoja" mitkä näkyivät ikkunassa. Totesin nopeasti ettei minulla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä täältä. Ensinnäkin kaikissa ilmoituksissa oli vaatimus "buena presentación". En tiedä aivan tarkkaan mitä se pitää sisällään, mutta tarkoittaa suurinpiirtein miellyttävää ulkomuotoa (käyttäytymistä, vaikutelmaa... ei ihan, mutten keksi juuri nyt sen parempaa sanaa). Toisekseen olen jo aivan liian vanha ja sukupuolikin on väärä jos meinaa päästä jonkunlaisille palkoille. Meksikon palkkataso ovat erittäin alhainen verrattuna myös muuhun Latinalaiseen Amerikkaan: vain Hondurasissa, Boliviassa sekä El Salvadorissa on matalammat palkat aivan uuden tutkimuksen mukaan joka julkaistiin La Jornadassa. Meksikon peso on noin 0,70 €.


Seuraavat paikat olivat vapaina:

Konttoriapulainen, 18-35 vuotta, palkka 3700 pesoa

Teknikko (jääkaappi), palkka 4700 pesoa

Autonkuljettaja, 5500 pesoa

Kassa, 18-27 vuotta, palkka 2500 pesoa + bonus

Myyjä, palkka 2700 pesoa

Tietokoneteknikko, miel. mies, 25-30 vuotta, palkka 7000 pesoa

Pankkivirkailija, 20-27 vuotta, palkka 4400 pesoa

Insinööri, pitää olla mies, 28-40 vuotta, palkka 12000 pesoa

Rakennusinsinööri, pitää olla mies, 28-50 vuotta, palkka 16000 pesoa

Silverstaden Taxco de Alarcón

eller kort och gott Taxco (uttalas Tasskå), som ligger knappt 20 mil sydväst från Mexico City, var mitt nästa stopp på resan. Jag blev den "sista negerpojken eller snarare -flickan" när våra vägar skiljdes åt i Puebla. Tidigt på lördagmorgon tog jag taxi från hotellet till la CAPU (la Central de Autobuses de Puebla) för vidare transport med buss till Taxco. Hade kvällen innan kommit överens med receptionisten om en taxibeställning till klockan 7 (jag såg honom skriva det i en bok också), men när jag kom ner strax före 7 så satt nattvakten och spelade passians på datorn... och ingen taxi var beställd. När jag frågade om det så tittade han vänligt på mig, lyfte luren och sa: "Den kommer om tio minuter." Det är tur att man har lärt sig att ha lite marginaler. Jag skulle dessutom äta frukost på CAPU.

På bussen fick jag - utan att fråga - många bra tips om fortsatt resa till Querétaro och Guanajuato. Egentligen stod jag i toakön, när en tjej sa till mig att sätta mig brevid henne tills det blev ledigt. (Det är väl ingen som kan tänka sig att sånt skulle hända i Sverige, inte i de större städerna i alla fall) När jag gick av bussen i Taxco, kom hon till mig igen och sa att om jag var intresserad av att köpa silver så var det tianguís (marknadsdag) idag. Silvret, de handgjorda silversmyckena, är mycket billigare och det finns mer att välja på på markanden än i de finare affärerna i centrum, sa hon. Silverbutikerna, de är många i Taxco, över 300 stycken!

Staden är helt underbar med kullerstensgator (riktigt branta faktiskt, och otroligt hala när det regnar), kolonialhus, massor med blommor och kanariefåglar! Den ligger i bergen på 1800 möh och utsikten från linbanan som stiger 173 meter upp till Monte Taxco var fantastisk. Turen tar kanske en kvart och kostar 30 pesos tur och retur och om du åker combi (liten buss) till Los Arcos där den går ifrån får du lägga till några pesos. Jag promenerade tillbaka de få kilometrarna för att få lufta mig lite. Uppe på berget finns det caféer och souvenirbutiker. Vädret i Taxco var ganska soligt, men det var inte för varmt. Dimman låg tät mellan bergen på morgnarna men det brukade klarna upp ganska tidigt. Senare på eftermiddagarna kunde det komma några ordentliga regn- eller åskskurar. "Det var väl inget. I D.F. haglar det just nu, riktigt stora isklumpar!", tyckte de lokala. Eftersom avståndet till Acapulco inte är så långt kommer det rätt mycket nordamerikanska och kanadensiska turister på dagsutflykt därifrån. De dyker upp vid lunch och åker igen innan det blir mörkt.

Hotellet jag bodde på, Hotel Mi Casita B&B*), var minst lika gulligt som det i Xalapa. Jag hade helkaklat badrum, underbara kolonialmöbler, klädkammare och massor med böcker. Rummet hette "Los Libros" (betyder just böcker på spanska) och var faktiskt mycket billigare om man tänker på vad man fick för pengarna i t.ex. Guanajuato. På Hotel Parador del Convento var standarden rätt mycket sämre och priset högre. Frukosten som ingick på Mi Casita var i och för sig bara kaffe och en stor bulle med socker på, men själva miljön var så mysig (och personalen trevlig) att jag fikade där i alla fall. Efter ett par timmar, när jag hade suttit på La Borda-torget (Taxcos zócalo, som har fått sitt namn efter Don José de la Borda, en fransman som hittade silver i Taxco på 1700-talet, gjorde sig en förmögenhet och återgäldade det genom att finansiera olika projekt och behandla de indianska gruvarbetarna mycket bättre än andra) och läst dagens La Jornada (för 11 pesos, vilket blir nästan 8 kronor, alltså ganska dyrt. Nej, inte för mig, men jag tänkte på vad folk tjänar i Mexiko. Det skriver jag om i inlägget från Querétaro), åt jag traditionell mexikansk frukost på La Hamburguesa på Plazuela San Juan. Namnet är lite missvisande eftersom de hade mycket lokal mat också... och hembakt varmt bröd. När jag gick på torget kom det fram en tjej och erbjöd mig en tidning på engelska. "Jag tar hellre en på spanska eftersom min engelska är så dålig", sa jag full i skratt. Det hade hon jätteroligt åt, när hon insåg vilka förutfattade meningar hon hade.

På måndag (24/7) hade jag tänkt göra en utflykt till Taxco El Viejo, men det spöregnade nästan hela dagen så jag valde att hålla mig i stan: internettade, skrev lite dagbok och svarade på mejl, började läsa en bok om Mexikos historia som jag hade köpt och passade på att gå på marknaden när det inte regnade. På den marknaden var det otroligt lätt att gå vilse! Det var så många smala gångar och vrår som såg nästan likadana ut allihopa... precis som själva stan, det står inte gatunamn på många ställen, men det gjorde ingenting. Då frågar man bara så visar folk hur man hittar. Jag brukar ju rätt ofta irra runt utan att veta var jag är. Det är en del av tjusningen! Det är så man hittar de nya vägarna, sägs det ju.

*) Priserna på nätet verkar vara högre än om man bokar per telefon eller på plats.

Hopeakaupunki Taxco de Alarcón

tai lyhyesti vaan Taxco (lausutaan Tasko), joka sijaitsee noin 200 km lounaaseen Meksiko Citystä, oli seuraava pysähdyspaikka matkallani. Ja niin olin viimeinen jäljellä oleva "neekeripoika tai paremminkin -tyttö" kun tiemme väistämättä erkanivat Pueblassa. Aikaisin lauantaiaamuna lähdin taksilla hotellista la CAPUun (la Central de Autobuses de Puebla) jatkaakseni sieltä matkaa bussilla Taxcoon. Olin edellisenä iltana sopinut taksitilauksesta seitsemäksi aamulla (katselin vierestä kun mies kirjoitti sen muistiin), mutta kun tulin alas vähän ennen seitsemää niin yövahti istui tietokoneella pelaamassa pasianssia... eikä taksin tilauksesta ollut tietoakaan. Kun kysyin asiasta niin hän katsoi minua ystävällisesti, nosti luurin ja sanoi: "Se tulee kymmenen minuutin kuluessa." Olen onneksi oppinut että pitää olla vähän marginaaleja. Sitä paitsi minun oli tarkoitus syödä aamiaista CAPUlla.

Bussissa sain - kysymättä - paljon hyviä vinkkejä Querétarosta ja Guanajuato, joten päätin jatkaa matkaa sinne. Oikeastaan seisoin vessajonossa, kun yksi nuori nainen sanoi minulle että istuisin hänen viereensä siksi aikaa kunnes wc vapautuu. Vaikea kuvitella, että sellaista tapahtuisi Suomessa, ei ainakaan isommissa kaupungeissa. Kun jäin bussista pois Taxcossa, nainen tuli vielä luokseni ja sanoi että jos olen kiinnostunut ostamaan hopeaa niin tänään on tianguís (hopeakauppiaiden toripäivä). Hopea, käsintehdyt hopeakorut olivat kuulemma paljon halvempia markkinoilla kuin keskustan hienommissa kaupoissa ja valikoimaakin oli enemmän. Hopealiikkeitä, niitä oli paljon Taxcossa, yli 300 kappaletta!

Kaupunki on aivan ihana: mukulakivikatuja (tosi jyrkkiä ja älyttömän liukkaita sateella), kauniita vanhoja taloja, paljon kukkia ja kanarialintuja! Se sijaitsee vuoristossa 1800 metriä meren pinnan yläpuolella ja näköala köysiradalta joka nousee 173 metriä ylös Monte Taxcon vuorelle on fantastinen. Matka edestakaisin kestää kai vartin ja maksaa 30 pesoa ja jos menet combilla (pieni bussi) Los Arcosiin mistä se lähtee niin saat lisätä hintaan vielä muutaman peson. Minä kävelin takaisin kaupunkiin saadakseni vähän liikuntaa. Se kesti ehkä puolisen tuntia. Ylhäällä vuorella on kahviloita ja matkamuistoputiikkeja.

Sää Taxcossa oli aika aurinkoinen, eikä ollut liian kuuma. Sumu oli tiheä vuorten välissä aamuisin, mutta ilma kirkastui suht aikaisin. Myöhemmin iltapäivällä saattoi tulla kunnon sade- tai ukkoskuuroja. "Ei tämä vielä mitään, pääkaupungissa sataa rakeita juuri nyt, oikein isoja jäämöhkäleitä!", sanoivat paikalliset. Koska matka Acapulcoon ei ollut kovin pitkä sieltä tuli aika paljon amerikkalaisia ja kanadalaisia turisteja päiväretkelle. Tulevat lounasaikaan ja lähtevät takaisin ennen pimeäntuloa. Yhdessä hopeakaupassa kuulin kolmen naisen puhuvan myös suomea. Hotelli, jossa asuin, Hotel Mi Casita B&B*), oli ainakin yhtä herttainen kuin se missä asuimme Xalapassa. Minulla oli kokonaan kaakeloitu kylpyhuone (ja amme! vaikken tiedä miksi... tuskin siellä niin paljon vettä on, että ihmiset kovin usein käyvät kylvyssä), ihania vanhoja huonekaluja, vaatehuone ja paljon kirjoja. Huone, jonka nimi oli "Los Libros" (tarkoittaa juuri kirjoja espanjaksi), oli paljon halvempi kuin mitä sillä rahalla sai esim. Guanajuatossa. Hotel Parador del Conventon standardi oli aika paljon huonompi ja hinta korkeampi. Aamiainen, mikä Mi Casitan hintaan sisältyi, oli tosin vain kahvi ja iso sokerinen pulla, mutta itse ympäristö oli niin miellyttävä ja henkilökunta kiva, että istuin hetken aamukahvilla joka tapauksessa. Parin tunnin päästä, kun olin istunut La Borda-torilla (Taxcon zócalo, joka on saanut nimensä ranskalaisen Don José de la Bordan mukaan. Hän löysi hopeaa Taxcosta 1700-luvulla ja rikastui, maksoi sen takaisin rahoittamalla kaupungin parannuksia ja kohtelemalla kaivostyöläisiään paljon paremmin kuin muut) ja lukenut päivän La Jornadan (maksaa 11 pesoa, mikä tekee noin 70 senttiä, siis aika kallis. Ei, ei minulle, mutta ajattelin siihen nähden mitä ihmiset tienaavat Meksikossa. Siitä ajattein kirjoittaa Querétaro-osassa), söin perinteisen meksikolaisen aamiaisen La Hamburguesa-ravintolassa Plazuela San Juan-torilla. Ravintolan nimi on vähän harhaanjohtava, koska sieltä saa paljon paikallista ruokaaakin... ja lämmintä vastaleivottua leipää. Kun kävelin torilla, yksi tyttö tarjosi minulle englanninkielistä lehteä. "Ottaisin mielelläni espanjalaisen kun englantini on sen verran huono", minä vitsailin. Se oli hänen mielestään tosihauskaa, kun oli automaattisesti olettanut että minä osaan englantia. Ennakkoluuloja suuntaan ja toiseen...

Maanantaina (24/7) olin ajatellut tehdä retken Taxco El Viejoon, mutta satoi kaatamalla melkein koko päivän, niin päätin pysytellä kaupungissa: kävin netissä ja kirjoittelin päiväkirjaa, vastasin sähköposteihin, aloin lukea kirjaa, jonka olin ostanut Meksikon historiasta ja kävin markkinoilla kun ei satanut. Niillä markkinoilla ei voinut olla eksymättä! Siellä oli niin paljon kapeita käytäviä jotka olivat kaikki melkein samannäköisiä... aivan kuten itse kaupunkikin, kadunnimiä ei ole juuri missään, mutta ei se mitään. Sitten pitää vaan kysyä ja ihmiset kyllä neuvovat mielellään. Minä harhailen usein tietämättä missä olen. Siinä on oma viehätyksensä. Sillä tavoinhan ne uudet tiet löytyvät, sanotaan.

*) Hinnat netissä näyttävät olevan korkeampia kuin jos soittaa tai varaa paikan päällä.

Höga förväntningar på Puebla

När jag bestämde mig för att åka till Puebla, änglarnas stad, hoppades jag på att få uppleva staden som Ángeles Mastretta beskrev den i sin bok Arráncame la vida. Den handlar om en ung kvinna som gifter sig med en betydligt äldre man, en general från den mexikanska revolutionen (1910). Tiderna förändras förstås, men Puebla var inte så charmig som jag hade tänkt mig. För övrigt verkade staden ha en rätt välmående befolkning, det var t.ex. många "slipsnissar" i stadsbilden. Har också läst någonstans att folk anses vara mer spanska än mexikaner och stroppigare än i D.F. men det upplevde jag inte alls. Det var samma vänlighet som överallt annars.

Jag kommer att minnas alla kyrkor (över 70 stycken), alla vackra hus (ofta dekorerade med azulejos/talavera = kakelplattor/målad keramik), framför allt Museo Casa del Alfeñique, marknaden El Parián med färgglatt porslin, konstnärskvarteren Barrio del Artista, alla skoaffärer (De finns verkligen överallt. Kan inte förstå att de kan löna sig!), alla ballongförsäljare, puerquitos de panela (pepparkakor!!! Vet inte om de smakar som de svenska, men de såg "äkta" ut) och mole poblano förstås. Mole betyder sås (kommer från náhuatl och är lika med sås eller blandning som t.ex. i guacamole). Den typiska molen från Puebla eller Oaxaca är gjord av osockrad kakao, chili och andra kryddor. Den har samma färg som finsk memma. Mole äter man till t.ex. kyckling eller ostfyllda enchiladas. Första gången jag åt mole (det var i Huatulco, Oaxaca) tyckte jag att smaken var väldigt speciell och spännande. "Det skulle jag säkert lära mig att tycka om." Andra gången i Puebla var kakaosmaken i molen mycket starkare och det var för mycket för mig så jag gav upp. Jag tycker om många mexikanska rätter (även om de har kilovis med ost på allt), men mole (den med kakao) kommer aldrig att tillhöra mina favoriter.

Det var egentligen bara en sak jag missade i Puebla: Revolutionsmuseet hade jag jättegärna sett (historia är alltid lika spännande), men det kom annat i vägen.

Pettynyt Pueblassa

Kun päätin jatkaa matkaa Pueblaan, enkeleiden kaupunkiin, toivoin saavani kokea kaupungin sellaisena kuin Ángeles Mastretta sen kuvaili kirjassaan Arráncame la vida. Se kertoo nuoresta naisesta joka avioituu huomattavasti vanhemman miehen kanssa, joka oli kenraali Meksikon vallankumouksessa 1910. Hehe, siis en halua minkään kenraalin kanssa naimisiin, mutta Puebla vaikutti kirjassa niin mukavalta paikalta. Ajat muuttuvat tietysti, mutta Puebla ei ollut ollenkaan niin viehättävä kaupunki kuin olin kuvitellut. Silminnähtävä ero moniin muihin paikkoihin verrattuna joissa olin siihen mennessä käynyt oli että väestö näytti hyvin toimeentulevalta, esimerkiksi ihmisten pukeutumisesta päätellen. Olen jostain lukenut että poblanoja (kaupungin asukkaita) pidetään enemmän espanjalaisina kuin meksikolaisina ja että he olisivat nokkavampia kuin esimerkiksi pääkaupunkilaiset. Minulle ei jäänyt sellaista vaikutelmaa, päinvastoin olivat erittäin ystävällisiä.

Pueblasta tulen muistamaan kaikki kirkot (yli 70 kappaletta), kaikki kauniit rakennukset (usein kaakelilaatoilla ja keramiikalla koristellut) varsinkin Museo Casa del Alfeñique, El Parián-markkinat missä myytiin värikästä porsliinia ja kauniita kankaita, Barrio del Artista-taiteilijakorttelin, kaikki kenkäkaupat (niitä oli tosiaan paljon, en ymmärrä kuinka ne voivat kannattaa), kaikki ilmapallonmyyjät, puerquitos de panela (piparkakut!!! en tiedä maistuvatko samanlaiselta kuin suomalaiset, mutta näyttivät "aidoilta") ja tietysti mole poblanon. Mole tarkoittaa kastiketta (se tulee náhuatl-sanasta mikä on kastike tai sekoitus kuten esim. sanassa guacamole). Tyypillinen mole Pueblasta tai Oaxacasta tehdään kaakaosta, chilistä ja muista mausteista. Se on aivan samanväristä kuin mämmi mutta löysempää. Molea syödään muunmuassa kanan tai juustolla täytettyjen enchiladojen kanssa. Ensimmäisen kerran kun söin molea Huatulcossa Oaxacassa minusta maku oli kovasti erikoinen ja jännittävä, ihan hyvä. "Tästä minä kyllä voin oppia pitämään!" Toisen kerran Pueblassa molen kaakaonmaku oli paljon voimakkaampi, melkein kuvottava, ja se sai minut antamaan periksi. Pidän monista meksikolaisista ruokalajeista (vaikka heillä on taipumus laittaa kilokaupalla juustoa joka ruokaan), mutta mole (siis se kaakao-sellainen) ei tule koskaan kuulumaan herkkuruokiini.

Ainoastaan yksi asia Pueblassa, minkä olisin halunnut nähdä, jäi näkemättä: Vallankumousmuseon olisin tosiaan mielelläni käynyt koluamassa läpi. Historia kun on aina niin mielenkiintoista ja jännittävää.

Stackars Felipe!

(med efternamnet Calderón). Vad ska han gora nu? Efter att det har begatts "aritmetiska fel" i rostrakningen i det mexikanska presidentvalet den 2/7 har han segrat over AMLO = Andrés Manuel López Obregón. Alliansen Por el Bien de Todos kraver omrakning eftersom 1.6 miljoner roster saknar boletas och ar darmed hogst tvivelaktiga. Det motsvarar 3.88% av alla roster och eftersom skillnaden mellan huvudkandidaterna var bara 0.58% skulle omrakningen med storsta sannolikhet aventyra PAN´s seger. Da ar fragan hur han ska ta sig ur det har. Gar han med pa en omrakning ar han om inte stendod sa i alla fall allvarligt skadad av den praktiga skandal som uppstar. Om han inte gar med pa det kommer han alltid att vara den som kom till makten genom att fuska och hans moral och arlighet kommer att ifragasattas. Det tredje alternativet ar att man valjer en tillfallig president, men det loser ju inte problemet och vem gagnar det?!

Felipe-parka

(sukunimeltaan Calderón). Mites nyt suu pannaan? Meksikon presidentin vaaleissa 2/7 on kuulemma tapahtunut "aritmeettisia virheita" ja han voitti paavastustajansa AMLO´n = Andrés Manuel López Obregónin. Liitoutuma Por el Bien de Todos vaatii aanten uudelleenlaskentaa, koska 1.6 miljoonalla aanista ei ole boletaa (mikali ymmarsin asian oikein niin aanestajia on vahemman kuin aania) ja tulos on kovin epailyttava. Nama aanet vastaavat 3.88% kaikista aanista, ja koska paakandidaattien valinen ero oli vain 0.58% voi uudelleenlaskenta hyvinkin mitatoida PAN-puolueen voiton. Silloin heraa kysymys, kuinka Calderón aikoo tasta pinteesta selvita. Jos han suostuu uudelleenlaskentaan, niin han on poliittisesti jos ei aivan kuollut ja kuopattu niin karsii ainakin pahasti seuraavasta skandaalista. Jos han taas ei suostu uudelleenlaskentaan niin hanet tullaan aina muistamaan presidenttina joka paasi valtaan fuskaamalla ja hanen moraalinsa ja rehellisyytensa tullaan aina asettamaan kyseenalaiseksi. Kolmas vaihtoehto on etta valitaan tilapainen presidentti, mutta eihan se ongelmaa ratkaise ja keta se taas hyodyttaisi?!

Dra dit pepparn vaxer

sa hamnar du kanske i Xalapa som vi gjorde. Det ar namligen darifran jalapeño-pepparn kommer. Posada del Cafeto ar nog det klart mysigaste hotellet hittills: en helt underbar liten tradgard och ett litet café, kolonialmobler och blavit inredning i ovrigt. Hade fatt fint betyg i Lonely Planet och vi kan bara instamma. Stan var ocksa trevlig, vi akte en rundtur med en liten buss (ja, visst var det turistiskt!) som sag ut som en sparvagn (fick en konstig associasion till Frida Kahlos sparvagnsolycka) och kallades El Piojito (betyder en liten lus, om jag inte ar ute och cyklar...), besokte La Pinacoteca Rivera (Riveras verk lyste med sin franvaro, men daremot fanns det gott om Juan Sorianos fina skulpturer), gick en trevlig promenad runt Los Lagos och at en mycket god sopa azteca (tomatbaserad med chili, tortillas, lok och avokado). Pa onsdag akte vi lokalbuss till en liten stad 1,5 mil fran Xalapa som heter Coatepec. Det forsta vi fick syn pa var alla sopbilarna utanfor stadshuset. De strejkade tydligen, eller demonstrerade i alla fall for battre arbetsvillkor. Efter ett par timmar var de borta och sa aven alla hogarna av sopsackar som hade hunnit samlas runt stan. Jag kan inte saga nagot speciellt om Coatepec, det gjorde val inget speciellt intryck, forutom att det var mycket trevliga manniskor jag traffade. For deras skull ar det val vart en omvag. Det finns en annan stad i narheten av Coatepec som heter Xico och som ocksa sags vara fint, men dit kom vi aldrig. Pa torsdag var det dags for nasta bussfard: den har gangen till Puebla och provinshuvudstaden med samma namn.

Painu niin pitkalle kuin pippuri kasvaa

niin voit paatya Xalapaan kuten me. Jalapeño-pippuri on nimittain sielta kotoisin. Posada del Cafeto on selvasti mukavin hotelli tahan mennessa: aivan ihana pieni puutarha ja pieni kahvio, tummanruskeita siirtolaistyylisia (?) huonekaluja ja sinivalkoinen sisustus. Lonely Planet oli antanut hyvat arvostelut ja olivat tosiaan oikeassa. Kaupunki oli myos mukava, teimme kiertoajelun pienella bussilla (juu, kuten aidot turistit) mika muistutti raitsikkaa (tuli kummallinen assosiaatio Frida Kahlon raitsikkaonnettomuuteen) minka nimi oli El Piojito (tarkoittaa pienta taita jos en aivan vaarin muista), kavimme La Pinacoteca Rivera-museossa, missa ei nakynyt merkkiakaan Riveran taiteesta, mutta oli paljon Juan Sorianon hienoja veistoksia, soimme hyvaa sopa aztecaa (tomaattikeittoa missa on chilia, tortilloja, sipulia ja avkadoa), saimme paivan liikunnan kavelemalla Los Lagosin ympari.

Keskiviikkona menimme paikallisbussilla laheiseen (15 km) pikkukaupunkiin minka nimi on Coatepec. Ensivaikutelma ei ollut hemaiseva, koska aivan ensimmaiseksi naimme torilla kaupungin talon edessa kaikki roska-autot. Lakkoilivat nahtavasti, tai ainakin osoittivat mieltaan parempien tyo-olosuhteiden puolesta. Muutaman tunnin kuluttua ne olivat poissa ja samoin myos kaikki roskasakkikasat mita kaupungille oli ehtinyt keraantymaan. En voi sanoa mitaan sen kummempaa Coatepecista, se ei tehnyt mitenkaan erikoista vaikutusta, paitsi etta siella oli paljon ystavallisia ja mukavia ihmisia. Heidan takiaan kai matkan arvoinen. Coatepecin lahella on toinen pikkukaupunki minka nimi on Xico, myos hieno kuulemma, mutta sinne asti emme ehtineet. Torstaina oli seuraavan bussimatkan vuoro: talla kertaa Pueblaan (provinssi ja sen paakaupunki ovat samannimisia).

Sorry, jag har slarvat!

Mitt i allt har jag glomt att gora reklam for Solidaritetsbloggen!

Juli-manadens bidrag gar till Svenska Naturskyddsföreningen.

I de tre tidigare har vi samlat in pengar till Unicefs arbete mot könsstympning (3900 kr), Läkare utan gränser (3400 kr) och Plan Sveriges insamling till Pakistan (3500 kr). Solidaritetsbloggen består av bloggare som vill dela med sig.

Det ar inte for sent an! Det aterstar ju en vecka av den har manaden! Vill du komma med i gänget? Följ instruktionerna pa lanken ovan. Alla är välkomna. Ju fler vi är, desto mer kan vi hjälpa!

Nar jag var 15 ar

brevvaxlade jag med Lutz Puttrich pa Potsdamerstrasse i Berlin. Han flyttade till Rostock och borjade jobba pa en bat nar han blev myndig. Efter en tid fick jag ett kort fran honom, fran Veracruz, dar han hade gatt iland. Det kortet laste jag manga ganger om och funderade hur det skulle kannas att resa till andra sidan jordklotet. Inte ens i mina vildaste fantasier kunde jag tro att jag en dag skulle sta i samma hamn, promenera pa el Paseo del Malecón och titta pa alla batarna!

Veracruz var en mycket positiv overraskning och vi bestamde oss for att stanna till mandagen. Hotel Colonial var kanske lite lyxigare an vi hade tankt oss, men det var ratt skont att bo precis vid Zócalo (sa kallar man alla huvudtorg i Mexiko, forutom det namn det har. Vet inte om jag inte har namnt det tidigare), ha ett stort rum pa sjatte vaningen med fin utsikt mot hamnen och havet, tva fina solterasser (som vi dock inte hann utnyttja) och pool pa andra vaningen. Poolen anvandes mest av barnfamiljer och den lockade oss inte speciellt mycket. Enligt Lonely Planet var personalen ointresserad och nonchalant, men det kan vi absolut inte halla med om. Tvartom var de alltid glada och vanliga och mycket hjalpsamma.

Pa lordagkvall var vi ute och promenerade, mest runt Zócalo, for att vi inte hade lart oss att hitta annu. Pa sondag gick vi langs Malecón (strandpromenad vid hamnen) och fikade pa ett café nar det borjade sporegna! Det sag ut att inte sluta i forsta taget sa vi tog taxi hem... men det var bara en av de dar typiska eftermiddagsskurarna. Himlen som nyss hade varit helt gra, sprack upp och solen kom fram. Det ar vanligt pa de har breddgraderna, att vadret varierar mycket under en och samma dag. Vi "gjorde stan", gick pa marknad och fikade pa ett café med anor fran 1824: el Gran Café de la Parroquía. Det var en spansk bagare vid namnet Don Pepé som startade caféets foregangare. Underbart gott kaffe och frukosten med potatisomelett var ocksa muy rico! Nej, jag skams inte ett dugg over att bestalla spansk omelett! Jag har ju atit mexikansk frukost med huevos revueltos a la mexicana con frijoles (aggrora med chile, lok och tomater plus bonor) nastan varje dag, nar magen har tillatit det.

Pa Zócalo var det dans- och musikgrupper pa kvallen (traditionella mexikanska danser och otroligt fina folkdrakter) och vi var forstas dar och flanerade med alla andra. Det ar harligt med allt folkliv, speciellt Zócalo brukar vara fullproppat med manniskor. Vill man ha lugn och ro ska man halla sig borta darifran, eftersom det finns mycket stim och stoj, marimba-spelare, mariachis och andra musiker som spelar vid de olika restaurangerna och forsoker overrosta varandra. Det var manga ambulerande forsaljare, fran barn till gamlingar, som gick runt och salde olika saker. Jag kopte lite tuggummi (avsiktligt till overpris) av en kvinna med tva sma barn. Jag ater aldrig tuggummi, men jag kan ju ge det till battre behovande. Pa kyrkvaggen fanns det "vaggtidningar" som protesterade mot valfusket, men jag missade tyvarr att ta kort pa dem och dagen darpa var de redan borta.

Vid katedralen i Xalapa (var nasta stopp pa resan, som vi kom till pa mandageftermiddag den 17/7) var det ocksa fredliga demonstrationer mot valresultatet.

Kun olin 15-vuotias

minulla oli kirjeenvaihtokaveri, Lutz Puttrich, Potsdamerstrassella Berliinissa. Han muutti Rostockiin ja pestautui rahtilaivalle toihin kun tuli taysi-ikaiseksi. Jonkin ajan kuluttua sain hanelta kortin Veracruzista, missa han oli mennyt maihin. Sen kortin luin monta kertaa ja mietin itsekseni, milta tuntuisi matkustaa maailman toiselle puolelle. Jos joku olisi sanonut, etta itse tulen joku paiva seisomaan samassa satamassa ja kavelemaan el Paseo del Malecónia pitkin katselemassa laivoja, olisin vain pudistanut paatani ja nauranut. Veracruz oli erittain positiivinen yllatys ja paatimme jaada maanantaihin asti.Hotelli Colonial oli ehka vahan hienompi kuin olimme ajatelleet, mutta oli mukavaa asua aivan Zócalolla (meksikolaisia paatoreja kutsutaaan oman nimensa lisaksi myos zócaloksi... en muista olenko maininnut sen ennen) suuressa huoneessa kuudennessa kerroksessa, mista oli nakoala satamaan ja merelle, kaksi hienoa terassia (voi ottaa vaikka aurinkoa, mita emme tosin tehneet) ja uima-allas toisessa kerroksessa. Sita kayttivat enimmakseen lapsiperheet, eika se muutenkaan houkutellut meita. Lonely Planetin mukaan henkilokunta on toykeaa ja valinpitamatonta, mutta siita emme tosiaankaan ole samaa mielta. Painvastoin he olivat aina iloisia ja ystavallisia ja tosi avuliaita.

Lauantai-iltana olimme ulkona kavelylla, enimmakseen Zócalon lahistolla, koska emme olleet tutustuneet kaupunkiin viela. Sunnuntaina kavelimme Malecónia pitkin (siis satamassa rantakatua pitkin) ja kavimme kahvilla satamakahvilassa. Alkoi sataa kaatamalla! Sade ei nayttanyt loppuvan ollenkaan niin tulimme taksilla kotiin... mika oli virhe tietysti... se oli vain sellainen tyypillinen iltapaivakuuro. Hetki sitten aivan harmaa ja pilvinen taivas alkoi rakoilla ja aurinko tuli esiin. Tosiaan tavallista nailla leveysasteilla. Kyllahan minun pitaisi jo tietaa etta taalla saa vaihtelee paljon yhtena ja samana paivana. Jatkoimme kaupunkikierrosta, kavimme markkinoilla ja kahvilla vanhassa (vuodelta 1824) hienossa kahvilassa: el Gran Café de la Parroquía. Sen edeltajan perusti espanjalainen leipuri nimelta Don Pepé. Ihanaa kahvia ja espanjalainen perunamunakas aamiaiseksi oli muy rico! Ei tosiaan haveta yhtaan tilata espanjalaista ruokaa, kun olen syonyt huevos revueltos a la mexicana con frijoles (munakokkelia missa on sipulia tomaattia ja chilia plus papuja ja juustoa) aina kun vatsa vaan on kestanyt!

Zócalolla oli illalla tanssi- ja musiikkiesityksia (perinteisia meksikolaisia kansantansseja ja upeita kansallispukuja) ja me olimme tietysti myos siella katsomassa. Kivaa kun on niin paljon ihmisia liikkeella iltaisin, varsinkin Zócalolla, hyva kun sekaan sopii. Jos haluaa olla rauhallisessa paikassa niin kannattaa pysya sielta kaukana, koska siella on tosiaan paljon menoa ja metelia, marimba-musiikkia, mariacheja ja muita muusikkoja jotka soittavat ravintoloiden asiakkaille... ja yrittavat soittaa kovempaa kuin kaikki muut!

Siella oli myos paljon katumyyjia, lapsista vanhuksiin, jotka kiersivat myymassa kaikenlaista tavaraa. Ostin vahan purukumia (tarkoituksella ylihintaan) yhdelta nuorelta naiselta jolla oli kaksi pienta lasta. En syo koskaan purkkaa, mutta voin antaa se paremmin tarvitseville tilaisuuden tullen.

Kirkon seinassa oli "seinalehti" mihin oli kirjoitettu protesteja vaalitulosta, aantenlaskentaa ja muita epaselvyyksia vastaan. Piti ottaa siita kuva, mutta se jai ja seuraavana paivana se oli jo poissa. Xalapan katedraalin luona (seuraava kohteemme, mihin saavuimme maanantai-iltapaivana 17/7) oli myos rauhallisia mielenosoituksia.

Djur med mustasch i lagunen

Vid lunchtid pa torsdag var det dags att lamna Papaya Playa. Vi tog taxi till Tulum och darifran buss till Chetumal, som tog 3,5 timme. Chow och Bente akte till Cancún for vidare transport till D.F. och da var vi bara 2 kvar.

Bacalar var mycket fint, framfor allt lagunen med det klara vattnet, men kanske for stillsamt for tva rastlosa sjalar som vi. Hade fran borjan planerat att stanna tre natter, men det blev bara en. Dels for att de lovade aktiviteterna inte fanns, forutom kajakpaddling och det var ingen av oss intresserad av, och dels for att avstandet till Chetumal var sa langt (enligt dem pa Papaya Playa skulle det ta en kvart med taxi, busschafforen sa att det skulle ta en halvtimme, men sanningen var att avstandet var ca 4 mil eller narmare en timme, trots att de korde som darar, vilket var lite ovanligt). Efterat nar vi var pa vag fran Bacalar fick vi hora fran taxichafforen att det visst fanns mer att gora. Det var bara brist pa service fran hotellets sida (las: receptionisten var helt ointresserad av att ge oss information eller hjalpa till). Det var synd! Hur som helst, jag tog i alla fall ett morgondopp i lagunen bland alla fiskarna... och en sal, eller vad det nu var for djur jag sag fran var fina terass. Trodde forst att det var en stor fisk, men nar den kom upp till ytan for att andas, sag jag att att den hade mustasch! Hehe... nej, det var inte en mexikan (ingen sombrero)!

En egendomlig sak som hande, nar vi akte taxi ut fran Chetumal, var att taxichaufforen var tvungen att anmala sig (vart han ska och hur lange han tanker vara borta) for att de skulle efterlysa honom om han inte dok upp inom rimlig tid. En del kommer visst aldrig tillbaka, darav denna procedur.

Vi akte nattbuss till Veracruz i 16 timmar (startade vid 20.30 och kom fram efter lunch). Den resan var inte sa rolig, eftersom jag hade lyckas bli ordentligt magsjuk. Tack och lov fanns det en toalett pa bussen... jag satt nog lika mycket dar som pa min egen plats. En annan grej som hande forresten var att min kara resekamrat holl pa att bli kvar i en liten hala mitt i natten. Hon fick hjalp av ett par gulliga tjejer som satt pa andra sidan gangen i var buss och hade sett henne. Chaufforen lampade namligen av alla och akte en bit bort for att tanka (den enda som inte ville ga av var jag) och sedan skulle bussen ga fran ett annat stalle. Hon hann bli halvt hysterisk nar hon sag att bussen hade akt ivag. Hon kan ju inte sa mycket spanska heller, men det loste sig.

Viiksiniekkoja vedessa

Puolen paivan maissa torstaina oli aika lahtea Papaya Playalta. Ajoimme taksilla Tulumiin ja sielta bussilla Chetumaliin, mika kesti 3,5 tuntia. Chow ja Bente jatkoivat Cancúniin ja lensivat sielta Meksiko Cityyn ja niin meita oli jaljella enaa 2.

Bacalar oli hieno paikka, varsinkin laguuni (onk´toi suomea?) kirkkaine vesineen, mutta ehka vahan liian rauhallinen paikka kahdelle levottomalle sielulle. Olimme alunperin ajatelleet olla siella kolme yota, mutta paatimme lahtea jo seuraavana paivana. Osaksi sen takia, ettei luvattuja aktiviteetteja ollutkaan, paitsi melontaa eika kumpikaan meista ollut siita kiinnostunut, ja osaksi sen takia etta Chetumaliin oli niin pitka matka (Papaya Playassa sanoivat etta sinne menee vartissa taksilla, bussikuski sanoi etta se kestaa puoli tuntia, mutta totuus on etta siihen 40 kilometrin matkaan menee melkein tunti... vaikka ajavat kuin mielipuolet, mika on aika epatavallista). Kun olimme matkalla Bacalarista saimme kuulla taksikuskilta, etta siella olisi ollut muutakin ajanvietetta. No, myohaista se silloin oli. Hotelli kun ei ollut tarpeeksi "service minded" (lue: naishenkilo respassa oli totaalisesti valinpitamaton auttamaan meita). Saali, mutta minkas teet. Joka tapauksessa, mina kavin aamu-uinnilla laguunissa kaikkien kalojen seassa... ja olihan siella hyljekin, vai mika mahtoi olla. Katselin sita meidan hienolta terassilta ja luulin ensin isoksi kalaksi kunnes se nousi pintaan hengittamaan ja silla olikin viikset! Hehe... juu, ei ollut meksikolainen (ei ollut sombreroa)!

Kun lahdettiin Chetumalista taksilla niin taksikuskin piti ilmoittautua poliisikopilla (kertoa mihin aikoo menna ja kuinka kauan olla poissa suurinpiirtein), etta tietavat kaivata jos ei ilmesty. Toiset haviavat kuulemma teille tietamattomille, siksi tama menettely.

Matkustimme 16 tuntia yobussilla Veracruziin, lahdimme kl. 20.30 ja olimme perilla joskus lounaan jalkeen. Se matka ei ollut turhan hauska, koska olin onnistunut saaman kunnon vatsataudin (muuten yolla matkustamaminen on minusta ihan ok, nukun hyvin bussissa). Luojan kiitos bussissa oli vessa... istuin siella varmaan yhta paljon kuin omalla paikallani.

Chichén Itzá och Tulum

Pa mandag akte alla utom jag och Chow direkt till Tulum, de hade redan fatt nog av alla ruiner och liknande och ville till playan for att bada och slappa. Jag, daremot, tankte att jag antagligen inte kommer till Mexiko nagon mer gang... eller i alla fall inte till samma stalle, sa jag valde att aka till Chichén Itzá. Det behovde jag inte angra! Det var nog de mest imponerande maya-ruinerna jag har sett (eller har Tikals minne bleknat... inte vet jag)! I Chichén finns bland annat Kukulcáns pyramid, ett observatorium, soldaternas tempel (dar pelarna symboliserar stupade soldater), kloster och kyrka, flera angbastun och den storsta bollplanen (dar man spelar pelota, ett spel som handlar om att fa ivag en boll genom en ring hogt uppe pa vaggen. Kruxet ar att bollen inte far roras med varken hander eller fotter, bara hofterna. Vinnarna far den stora aran att offras till gudarna.)

Vi kom fram till Tulum och hotellet Papaya Playa vid 18-tiden. Det blev sista kvallen med ganget, eftersom historien om de "sju negerpojkarna" skulle borja morgonen darpa = Pablo skulle aka hem. Vi at en gemensam middag pa restaurangen och mitt i maten kommer en fran personalen och sager till oss: "Nu har vi en skoldpadda pa stranden!". Jag ryser fortfarande nar jag tanker pa det. Vilken upplevelse att fa vara med om detta. Klockan var ratt mycket och det var alldeles morkt, men det var fullmane (det ar da de brukar komma upp, i juni-juli) och vi hittade den inte langt ifran dar vi satt: en jattestor skoldpadda (den kallas visst caguama), en meter i diameter, som la sina agg. Vi satt tysta och stilla i en ring runt den pa lagom avstand for att inte stora. Nar den var klar tackte den aggen med sand och vande sig modosamt for att ta sig tillbaka till havet. Det var saa haftigt!

Pa tisdag (11/7) akte vi till ruinerna i Tulum men de var inte sa imponerade (precis som jag hade last om, eftersom mayakulturen redan var pa "forfall" nar de byggdes pa 1200-talet). Gick hem langs stranden och brande mina axlar trots solskydd 25. Pa eftermiddagen akte vi till Tulums centrum for att skaffa bussbiljetter till torsdagens resa till Chetumal. Hotellet (Laguna) i Bacalar som vi bokade ags av samma kille som ager Papaya Playa.

Pa onsdag sov vi lite langre och gick sedan ivag till "shoppinggatan" for att ata frukost. Det ar mest strandliv som galler i Tulum sa det finns inte sa mycket annat att gora (aka ivag och snorkla forstas, men det blev inte av eftersom jag inte fick nagon med mig). Vi hittade ett bra kaffestalle som jag har glomt namnet pa. De hade mkt gott iskaffe iaf. Det var dags for Kate och Roger att aka hem sa nu var vi bara 4 kvar.

Chichén Itzá ja Tulum

Maanantaina kaikki muut paitsi mina ja Chow lahtivat suoraan Tulumiin, koska olivat jo saaneet tarpeekseen pyramideista ja muista historiallisista paikoista - halusivat rannalle uimaan ja relaamaan. Mina vuorostani ajattelin, etta tuskin koskaan enaa tulen Meksikoon, tai ainakaan samaan paikkaan, joten paatin kayttaa tilaisuutta hyvakseni ja kayda Chichén Itzássa. Sita ei tarvinnut katua! Se oli varmaankin vaikuttavin maya-raunio, minka olen nahnyt (vai joko Tikalin muisto on haalistunut... en tieda)! Chichénissa on muun muassa Kukulcánin pyramidi, observatorio, sotilaiden temppeli (missa pilarit symbolisoivat kaatuneita sotilaita), luostari ja kirkko, useita hoyrysaunoja ja suurin pallokentta, missa pelattiin "pelotaa". Pelissa on tarkoitus saada pallo korkealla seinalla olevan renkaan lapi kayttamalla vain lanteita (ei kasia, jalkoja tms.). Voittaja tai paras pelaaja sai osakseen suuren kunnian: hanet/heidat uhrattiin jumalille.

Saavuimme Tulumiin ja Papaya Playa-hotelliin kuuden aikaan illalla. Se olikin sitten viimeinen ilta yhdessa. Seuraavana aamuna alkoi "seitseman pienen neekeripojan tarina" (vrt. Agatha Christien dekkari), kun Pablon oli aika lahtea kotimatkalle. Soimme yhdessa illallista hotellin ravintolassa kun tarjoilija tuli sanomaan, etta nyt rannalla oli yksi kilpikonna jos halusimme nahda. Vielakin iho nousee kananlihalle kun ajattelen asiaa. Olipa tosi mahtava kokemus! Kello oli aika paljon ja oli jo pimeaa, taysikuu vain loisti (juuri silloin konnat kuulemma tulevat rannalle, kesa- heinakuussa) ja me loysimme sen aika lahelta siita missa istuimme: tosi suuri kilpikonna (sita sanotaan kuulemma caguamaksi), noin metri lapimitaltaan munimassa rantahiekassa. Istuimme hiljaa ja paikallaan ringissa sen ymparilla, sopivalla etaisyydella ettemme hairitse. Kun se oli valmis, se peitti munat hiekalla ja kaantyi vaivalloisesti palatakseen takaisin mereen. Se oli niiin mahtavaa!

Tiistaina 11/7 kavimme Tulumin raunioilla (vajaan vartin matka taksilla hotellilta), mutta ne eivat olleet yhta hienoja ja mielenkiintoisia kuin muut ennennakemani. Se oli minulla jo tiedossa, koska olin lukenut etta Tulum rakennettiin 1200-luvulla, kun mayan kukoistuskausi oli jo ohi. Kavelimme takaisin rantaa pitkin (upeita Karibian maisemia) ja poltin olkapaani, vaikka olinkin rasvannut ne kunnolla (suoja 25). Iltapaivalla kavimme Tulumin keskustassa ostamassa bussiliput torstaiksi Chetumaliin (Belicen rajalla, matkaa noin 3,5 tuntia). Hotelli Laguna Bacalarissa, mista varasimme huoneen, on saman miehen omistuksessa kuin Papaya Playa.

Keskiviikkona nukuimme vahan pidempaan ja kavimme sitten "ostoskadulla" syomassa aamiaista. Tulumissa ei kovin paljon muuta tekemista ole kuin uida ja lojua rannalla... niin tai voi tietysti lahtea sukeltelemaan, mutten saanut ketaan mukaani niin se jai. Joka tapauksessa loysimme hyvan kahvipaikan, mista sai tosi hyvaa jaakahvia. Ilman sokeria! Ihanaa! Nyt oli Katen ja Rogerin vuoro lahtea kotimatkalle, joten meita oli jaljella enaa 4.

Palenque, Mérida och Celestún

Vi kom till Palenque ganska sent pa eftermiddagen och fick rum pa ett trevligt hotell (Avenida) med pool. Det var ratt smart tankt att lagga det efter familjevistelsen, eftersom man kande sig ganska ofrasch efter dagarna i regnskogen. Vi slangde oss i poolen och gick sedan ett varv runt stan. At pa Restaurant Maya med utsikt over parken i centrum. Det kandes lyxigt. Innan det var laggdags hann vi fira det lyckliga slutet pa vart "djungelaventyr" med en drink. Holl pa att glomma kvar mina glasogon nar vi gick darifran sa servitoren fick springa efter mig med dem.

Fredagen tillbringade vi i ruinomradet i Palenque. Hade en mycket duktig spansktalande guide (kul for mig att det inte blir bara engelska) och fick lara oss ett och annat om indianhovdingen Pakal (den lilla figuren i obsidiana-sten, mitt karaste reseminne, som jag kopte utanfor Teotihuacan - och blev av med nar ryggsacken forsvann - var Pakals huvud) och hans mamma Sakuk. Vi vilade under mandeltradet och Chow tog kort till Greenpeace/Mexicos hemsidas kampanj med skylten: "Vi vill ha rena strander!"

Pa lordagen gjorde vi en heldagsutflykt till hangbroar och vattenfall: Misol-Ha, som ligger ca en kvarts bilresa fran Palenque, Aguas Claras (vattnet brukar vara klarblatt, men pga regnet var det snarare b-brunt) och sist... och viktigast: Agua Azul. Vattnet var inte sa blatt dar heller, men jag badade i alla fall. Det var svalt och skont och riktigt uppfriskande eftersom vadret var sa soligt och det var hett och klibbigt (30 grader eller over hela tiden). Vattenfallen var fina och jag fotade flitigt. Det fanns gott om forsaljare som krangde mayakalendrar, vaggbonader, klader, smycken osv. Jag kopte en liten stenfigur (hangsmycke) som symboliserar La Palabra (= ordet = zapatisternas budskap om utbildningens betydelse).

Ater i stan vid 17-tiden gick vi till polisen for att gora anmalan om min ryggsack. Det fanns ingen som kunde ta emot den sa vi var tvungna att aterkomma tva timmar senare (ar det nagon som ar forvanad??). Jag gick och fikade pa ett stalle som hette Café Te´el. Helt underbart kaffe!! Klart godast pa hela resan hittills. Kopte med mig ett halvt kilo. Klockan 19 tog polisen antligen emot oss. Jag satt snallt och lyssnade (spelade dum turist) nar Pablo pratade. De gjorde en massa annat och lat oss vanta, ville veta allt om religion och yrke till skonummer och tog 5011 kopior pa alla papper. Jag tror att jag skrev under ett tjugotal dokument innan vi var klara. De ville ha ordentligt betalt for besvaret ocksa, men det lyckades Pablo avstyra sa det kostade inget. Vilken tur att han var med! Det hade varit betydligt krangligare for mig att klara ut det pa egen hand. Pa kvallen tog vi nattbussen till Mérida.

Mérida ar ingen stad man har nagon lust att tillbringa nagon langre tid, men eftersom bussresan annars skulle ha blivit sa lang sa var det bra att "mellanlanda" dar. Pa sondagmorgon at vi frukost vid Plaza Mayor och tog sedan bussen till Celestún vid kusten. Dar anlitade vi en guide och tog en battrip genom mangrovetrask. Sag massor med flamingos och pelikaner, och "forstenad skog" (svart att forklara, men laggar ut kort senare). Chow och Inger badade i en kalla, men jag hade tyvarr ingen baddrakt med mig den har gangen. Avslutade utflykten med en sen lunch pa stranden och handlade ocksa lite godis (tamarindo och cocada de leche) av en forsaljare som gick runt med en stor korg pa huvudet. Ater i stan hittade jag en reseguide (Lonely Planet, tyvarr tva ar gammal och pa engelska... min stulna var helt ny och pa spanska). Pa Plaza Mayor var det dans- och musikuppvisningar, som det brukar pa sondagkvallarna.

Palenque, Mérida ja Celestún

Saavuimme Palenqueen aika myohaan iltapaivalla ja majoituimme mukavaan hotelliin (Avenida) , missa oli uima-allas. Just passeli perhe-oleskelun jalkeen sademetsassa, missa ei oltu muutamana paivana paasty peseytymaan. Sukelsimme ensimmaiseksi altaaseen ja teimme sen jalkeen kierroksen kaupungilla. Soimme Restaurant Maya´n terassilla, nakoala keskustan paatorin puistoon ei ollut hassumpi. Se tuntui kovasti ruhtinaalliselta, kun oli muutama paiva syoty tortilloja ja paistettua kananmunaa. Ennen nukkumaanmenoa ehdimme myos juhlia "viidakkoseikkailun" onnellista loppua = piña colada kelpasi kun mojitoa ei loytynyt. Lahtiessa meinasin unohtaa silmalasini ja tarjoilija sai juosta peraani niitten kanssa (siis join yhden vaan... kysymys oli pelkasta muistin patkimisesta).

Perjantain kiersimme Palenquen raunioilla. Meilla oli tosi pateva opas joka puhui myos espanjaa (kiva mulle ettei aina tarvitse kuunnella englantia) ja saimme tietaa yhta sun toista intiaanipaallikko Pakalista (rakkain ja kallein matkamuistoni, minka ostin Teotihuacánin lahella sijaitsevasta kollektiivista - ja mika havisi reppuni mukana - oli juuri hanta kuvaava obsidiana-kivesta tehty muotokuva) ja hanen aidistaan Sakukista. Lepasimme hetken mantelipuun varjossa ja Chow otti meista kuvan Greenpeace/Mexikon kotisivun kampanjaan. Mukana kuvassa on kyltti missa lukee: "Haluamme puhtaat rannat!".

Lauantaina teimme koko paivan retken kolmeen eri paikkaan, missa oli vesiputouksia ja yksi riippusiltakin: ensimmainen oli Misol-Ha, joka sijaitsee noin vartin automatkan paassa Palenquesta, toinen Aguas Claras (vesi on turkoosia, mutta kun sataa niin se muuttuu saviseksi ja ruskeaksi... valitettavasti meilla ei kaynyt hyva tuuri, nyt kun on sadekausi alkamaisillaan) ja viimeisena tarkein: Agua Azul. Ei vesi ollut kirkasta siellakaan, mutta uin kuitenkin. Se oli viileaa ja virkistavaa kun oli niin kuuma ja hikinen olo (elohopea oli 30 asteessa tai sen ylapuolella koko ajan, varjossa siis). Vesiputoukset olivat hienoja ja kuvasin innokkaasti. Turistinahtavyys kun oli niin myyjiakin oli paikalla kovasti. Myivat mayakalentereita, kaikenalisia koristeita, seina- ja muita vaatteita, koruja jne. Ostin pienen kivisen korun (riipus) joka symbolisoi La Palabra (= sana = zapatistien sanoma koulutuksen merkityksesta). Viiden maissa tultiin takaisin kaupunkiin ja menimme poliisille tekemaan ilmoitusta reppuni katoamisesta. Paikalla ei ollut ketaan, kuka olisi voinut vastaanottaa ilmoituksen joten meidan piti menna takaisin seitsemalta (onko joku hammastynyt?). Menin Benten kanssa kahville Café Te´el-nimiseen paikkaan. Aivan ihanaa kahvia!! Selvasti paras tahan mennessa. Ostin puolen kilon paketin kotiin tuotavaksi.

Seitsemalta vihdoinkin poliisi oli tullut paikalle. Mina istuin kiltisti ja kuuntelin (esitin tyhmaa turistia) kun Pablo puhui. Poliisit tekivat kaiken maailman muita hommia (kovasti tarkeita ja kiireisia) ja antoivat meidan odottaa, halusivat tietaa kaiken uskonnosta ja ammatista kengannumeroon ja ottivat pari miljoonaa kopiota papereista. Sain allekirjoittaa parikymmenta dokumenttia ennenkuin homma oli selva. Halusivat reilusti yli tonnin (pesoa) vaivanpalkkaa, mutta Pablo onnistui puhumaan ne ympari, eika se maksanut loppujen lopuksi mitaan. Tosi hyva etten ollut yksin tekemassa sita ilmoitusta. Olisin varmaan pimahtanut ja tehnyt asian paljon hankalammaksi.

Illalla lahdimme yobussilla Méridaan. Mérida on vahan sellainen "valilaskupaikka", koska bussimatkasta Yucatánille, tai Tulumiin, olisi muuten tullut liian pitka. Sunnuntaiaamuna soimme aamiaista Plaza Mayorilla ja lahdimme sitten bussilla Celestúniin rannikolle. Siella palkkasimme oppaan ja teimme veneretken mangrovesuolle, naimme paljon flamingoja ja pelikaaneja, ja kivettynytta metsaa (vaikea selittaa, mutta kuvista nakee sitten myohemmin). Chow ja Inger uivat lahteessa, mutta minulla ei valitettavasti ollut uikkareita mukana talla kertaa. Paatimme retken syomalla myohaisen lounaan rannalla ja ostimme makeisia (tamarindo ja cocada de leche) sedalta joka kulki rannalla iso kori paan paalla. Kun paastiin kaupunkiin loysin itselleni uuden matkaoppaan (Lonely Planet, valitettavasti kaksi vuotta vanha ja englanniksi... minulta havinnyt oli ihan uusi painos ja espanjaksi). Plaza Mayorilla oli tanssi- ja musiikkiesityksia, kuten yleensa sunnuntai-iltaisin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Alkoi hamartaa ja naapurin vanhin tytto lahti saattamaan meita kotiin. Emme varmaan muutenkaan olisi loytaneet itse, koska tie oli kiemurainen ja aika hankala. Carlos ei ollut viela kotona, joten jaimme naapuriin odottamaan. Kylavierailu sai tosi ikavan lopun! Patricia, vanhin tytar, tuli sanomaan etta Carlos oli "lahtenyt kavelylle". Hetken kuluttua han kysyi pelkaisinko jos Carlos olisi humalassa. "En", sanoin ajattelematta asiaa sen kummemmin. Naapurin rouva paatti ottaa asian hoidettavakseen ja tuli itse juttelemaan minun kanssani ja sanoi etta meidan oli paras kerata kimpsumme ja kampsumme mahdollisimman pian ja muuttaa heille koska Carlos todennakoisesti olisi rakakannissa kotiin tullessaan ja hakkaisi vaimonsa, kuten hanella kuulemma on tapana. Meidan olisi silloin parasta olla jossain muualla, sanoi. Carlosin vaimo ja Patricia auttoivat meita muutossa ja kiirehtivat meita aivan kuin hadissaan. Saimme nukkua samassa talossa Katen ja Rogerin kanssa. Suurin osa seitsemasta lapsesta nukkui myos siella. Sopuu sijaa antaa, kuten sanotaan. Meita kohdeltiin kuninkaallisesti ja saimme myos iltaruokaa.

Talon isanta tuli kotiin umpihumalassa, seuranaan Carlos, joka myos oli juonut. En osaa sanoa, kuinka paljon, mutta hanen puheestaan en saanut muuta selvaa (hanen tai minun espanjan taidoissa ei ole mitaan vikaa, edellisena paivana minulla ei ollut mitaan vaikeuksia ymmartaa hanta) kuin etta pyysi anteeksi myohastymistaan ja seli, seli! Carlos kysyi miksi olimme muuttaneet ja mina sanoin niin kuin asia oli. Patrician aiti neuvoi minua valittamaan itikoista ja torakoista mutta en halunnut valehdella. Ei ollut mitaan syyta.

Aamulla oli sitten aika lahtea. Annoin Peppi-kirjan Patricialle ja hanen aitinsa toi minulle suuren ananaksen. Carlos tuli alas sanomaan, etta aamiainen oli valmis, mutta me olimme jo syoneet... (kylla hanen olisi se pitanyt ymmartaa). Kavelimme alas Erneston talolle ja siella Carlosin perhe tuli hyvastelemaan meidat (paitsi isanta itse, havisi vahin aanin). Kun olimme paasseet tielle, kolmisenkymmenta eri ikaista miesta tuli meita vastaan ja halusi tietaa mita teemme kylassa ja onko meilla kirjallinen lupa. Monet heista olivat vain uteliaita, mutta useammat melkein raivoissaan. Muutama heista sanoi oppaallemme Pablolle, etta meidan taytyy menna mukaan selittamaan koko asia. Chow ja mina kavelimme yhdessa ja juttelimme. Kun pysahdyimme huilaamaan ja juomaan vahan vetta (oli yli 30 astetta lamminta varjossa) niin miehet huitoivat meita jatkamaan matkaa. Mina huikkasin heille, etta lepaamme vain tovin ja sain toykean vastauksen: "Nyt ei ole levon aika!"

Pysahdyimme kaikki pienen kylapuodin luona ja meidan oli tarkoitus hakea tavaramme Carlosin toisesta talosta, mutta porukka pakotti meidat mukaansa suureen rakennukseen kylan keskella. Siina kavellessa meita tarkkailtiin yksityiskohtaisesti ja sain kuulla useampia epamiellyttavia kommentteja kuolemanrangaistuksesta ja vankilasta... ja niita seurasi "rakainen" nauru. Vasta jalkeenpain olen ymmartanyt etta he ilmeisesti aivan vakavissaan tarkoittivat mita sanoivat. Kun olimme suuren rakennuksen ulkopuolella vakijoukko keraantyi meidan ymparillemme ja rinki pieneni pienenemistaan. Kuulin jonkun sanovan takanani etta ottavat reppuni, mutta mina nostin sen selastani maahan, eika kukaan koskenut siihen.

Meidan piti menna siihen suureen rakennukseen ja istua riviin "nayttamolle". Minulle tuli kumma tunne: olen rikollinen ja petturi joka asetetaan oikeuteen/syytteeseen vastaamaan teoistaan. Me olimme tulleet sinne ainoastaan hyvin tarkoituksin ja levittaaksemme tietoa Chiapasin alkuperaisvaeston elinolosuhteista. Miten on mahdollista etta kaikki meni niin pieleen? Miksi tama vaarinkasitys? Tassa vaiheessa tajusin, ettei ilmeisesti riita pelkastaan se etta me selitamme miksi olemme Bachajónissa ja sitten kaikki on selvitetty. Kansa oli paattanyt etta meita pitaa rangaista. Pari kolme sataa kylalaista (vaikea arvioida) oli kokoontunut paikalle ja jotkut heista olivat aivan raivoissaan. Erityisesti yksi mies eturivissa heristi nyrkkia vahan valia silmat sakenoiden. Poliitikot ja muut agitaattorit tekivat parhaansa nostattaakseen kansan vihan, jotta voisivat kayttaa tilannetta hyvakseen. Puhuivat 500 vuoden sorrosta ja muusta, mihin ilmeisesti katsoivat meidat syyllisiksi. Puheita pidettiin paljon, suurin osa niista tzeltal-kielella (maya-kieli) emmeka me ymmartaneet mitaan.

Pablo piti myos puheen ja vaikutti kylman rauhalliselta, mika ilmeisesti sai ryhman odottamaan mita tapahtuu seuraavaksi eika kukaan joutunut paniikkiin tai muuta vastaavaa. Mina olin alussa enimmakseen artynyt ja ajattelin: "nyt saa riittaa tama pelleily". Halusin paasta jatkamaan matkaa. Toisaalta kuski odotti meita (Pablo oli kaskenyt kylapuodin myyjan sanomaan kuskille ettei tama lahtisi ilman meita ja se oli tosi hyva. Muuten han olisi varmaan lahtenyt jo aikoja sitten!) ja toisaalta meilla oli edessamme pitka matka Palenqueen.

Monien puheiden jalkeen alkoi keskustelu meidan rangaistuksestamme: kylalaisten mukaan me olimme tulleet sinne ilman lupaa (kontaktihenkilo joka oli sanonut kaiken olevan kunnossa, oli umpihumalassa eika halunnut sanoa mitaan koko asiasta) . Erneston kateellinen veli ja hanen "rikostoverinsa" jotka olivat saaneet koko sopan aikaiseksi (levittamalla huhuja siita etta me etsimme koneitten kanssa kultaa metsassa keskella yota) vaati etta meidat pistettaisiin vankilaan/arestiin (siis ei "oikeaan" vaan heidan paikalliseen putkaansa, missa olisimme voineet madantya maan madoiksi, jos asia olisi mennyt niin pitkalle!), mutta jollain kummalla tavalla neuvottelut onnistuivat niin hyvin etta paatos oli seuraava: meidan piti menna viela toisen kerran selittamaan kaikki paikallisille viranomaisille ja maksaa sen jalkeen kunnon lunnaat.

Menimme siis toiseen rakennukseen ja siella meita vahdittiin pienessa huoneeessa samalla kun Pablo keskusteli muutaman muun kanssa ulkopuolella. Hetken kuluttua he olivat paasseet yksimielisyyteen sakoista ja me saimme luvan lahtea. Kysymys oli vain kuinka me paasisimme turvallisesti ulkopuolella odottavaan mikrobussiin. Se meni hyvin ja kohta istuimme kaikki autossa. Silloin jotkut kylalaiset piirittivat auton ja yksi heista alkoi hakata ikkunaa. Luulin heidan kaatavan koko auton. Tassa vaiheessa vasta aloin huolestua oikein kunnolla. Yksi mies teki jotain takarenkaan luona ja luulin etta han puhkaisi sen veitsella... niin ei kuitenkaan kaynyt, koska hetken kuluttua paasimme lahtemaan. Vihdoinkin se oli ohi!

Ajoimme Carlosin talon luo ja haimme tavaramme. Minun reppuani ei loytynyt, se oli poissa. Siihen ei voi olla mitaan muuta syyta kuin etta se oli kosto hanen taholtaan. Han oli menettanyt kasvonsa, kun me pakenimme edellisena iltana... vaikka mehan teimme vain sen mita hanen oma vaimonsa ja naapurin rouva oli meille neuvonut. No, se on vaan sita maallista mammonaa. Olen vain iloinen, etta olemme kaikki hengissa! Se on tarkeinta!

Slutet gott, allting gott

Det borjade skymma och vi fick sallskap av grannens aldsta dotter upp till dem. Eftersom Carlos eller familj inte var hemma stannade vi kvar for att vanta pa dem. Byvistelsen fick ett mycket trakigt slut i och med allt som hande sedan. Patricia kom till mig och sa att Carlos var i byn for att "ta en promenad". Efter ett tag fragade hon mig om jag skulle bli radd om han var full. "Nej", sa jag utan att tanka mer pa det. Sedan kom Patricias mamma och sa att han antagligen var stupfull och att vi maste hamta vara saker och bo hos dem. Nar han kommer hem spoar han upp sin fru (enligt grannfrun) och det ar farligt for oss att vara i narheten. Carlos fru och Patricia hjalpte oss att plocka ihop allt, sa fort som mojligt, och vi fick harbargera oss i samma byggnad med Kate och Roger och storsta delen av familjens sju barn. Det gick alldeles utmarkt och kandes valdigt bra. Det var en helt annan stamning an daruppe i "skjulet". Vi blev kungligt behandlade och fick middag ocksa. Sedan var det bara att ga och lagga sig. Nej, forresten, nu glomde jag att skriva om att herrn i huset kom hem dyngrak i sallskap av Carlos, som ocksa var paverkad. Jag hade svart att avgora hur mkt, men jag forstod inte speciellt mycket av vad han sa. Dagen innan hade jag inte haft nagra som helst problem med att forsta honom. Han kom med en massa forklaringar om att han var "forsenad" - det var val ungefar det jag fick fram. Han fragade ocksa varfor vi hade flyttat och jag sa som det var. Patricias mamma ville att jag skulle saga att vi inte stod ut pga alla smakryp och annat otrevligt, men det var ju inte sant sa det sa jag aldrig.

Pa morgonen var det dags att ge sig av. Jag lamnade Pippi-boken till aldsta dottern och hennes mamma kom med en ananas till mig. Carlos kom ner och sa att det fanns frukost till oss daruppe, men vi hade ju redan atit... (det maste han ha forstatt att vi hade gjort). Vi gick ner till Ernestos hus och sedan vidare mot byn. Framme vid stora vagen motte vi ett trettiotal man i olika aldrar som ville veta vad vi gjorde i byn och om vi hade tillstand. En del av dem var mest nyfikna men nagra riktigt upprorda. Det var nagra som sa till Pablo att vi maste folja med dem for att forklara oss. Chow och jag gick tillsammans och pratade. Nar vi stannade till for att vila och dricka lite vatten (det var over 30 grader varmt) sa viftade de at oss att fortsatta ga. Jag ropade (de gick ganska langt framfor oss) att vi bara vilar lite och da fick jag ett bryskt svar: "Har finns ingen vila!"

Vi stannade alla till vid affaren for att hamta vara saker men da tvingade de oss att folja med till en lokal mitt i byn. Nar vi gick dar pa vagen blev vi valdigt noga iakttagna och jag horde ratt olustiga kommentarer om fangelse och dodsstraff och annat, som foljdes av raa skratt. Jag har forstatt forst efterat att de antagligen menade det pa fullt allvar. Nar vi var utanfor den stora lokalen, hamnade vi mitt i folkmassan och ringen runt oss blev bara mindre och mindre. Jag horde ngn bakom mig saga att de skulle ta min ryggsack, men da lyfte jag ner den fran ryggen och ingen rorde den.

Vi fick ga in i den stora lokalen och stalldes upp pa rad vid "scenen". Jag fick en konstig kansla av att vara forbrytare eller forradare som skulle stallas infor ratta och sta till svars for sina handlingar.Vi som hade kommit hit med enbart goda avsikter, vi ville ju bara val... Hur kunde vi bli sa missforstadda? Varfor blev det sa fel? I det laget gick det upp for mig att det kanske inte rackte med att forklara varfor vi var dar och tro att allt var ur varlden da. Folket hade bestamt sig for att rattvisa skulle skipas. 200 - 300 bybor (svart att bedoma) hade samlats pa plats och nagra av dem var rasande. Speciellt en man langst fram som skakade med naven och det gnistrade i hans ogon. Politiker och andra agitatorer gjorde sitt basta for att piska upp den hatiska stamningen. De pratade om 500 ars fortryck och annat som de tydligen sag oss skyldiga till. Det var manga som holl tal, mestadels pa tzeltal, ett maya-sprak, och vi forstod ingenting.

Pablo talade ocksa och holl sig tillsynes valdigt lugn, vilket antagligen gjorde att gruppen bara vantade pa vad som skulle handa och ingen greps av panik eller ngt liknande. Jag var mest irriterad i borjan och tyckte att "nu far de sluta tjafsa" sa att vi kommer ivag. Dels vantade var chauffor pa oss (Pablo hade bett dem vid affaren saga till honom att inte aka utan oss - annars hade han nog akt for lange sedan) och dels hade vi en lang resa till Palenque framfor oss.

Efter manga tal borjade diskussionerna om vart straff: enligt dem hade vi kommit dit utan tillstand (kontaktpersonen som hade gett klartecken var full som en alika och tvattade sina hander). Ernestos avundsjuke bror och hans pack kravde att vi skulle sattas i hakte/fangelse (inte en "riktig en" utan deras lokala... dar hade vi kunnat ruttna om det hade gatt sa langt), men pa nagot satt lyckades de forhandla fram att vi skulle till de ansvariga myndigheterna i byn och forklara oss en gang till och sedan betala en losensumma.

Da gick vi till en annan byggnad och satt overvakade i ett litet rum medan Pablo och nagra till diskuterade utanfor. Efter ett tag fick vi lov att ga. Fragan var bara hur vi skulle klara oss helskinnade fram till bilen som stod utanfor. Det gick bra och till slut satt vi alla i bilen. Da omringades bilen av nagra bybor och en av dem borjade sla pa fonstret. Jag trodde att de skulle valta hela bilen. Det var egentligen forst da jag blev riktigt orolig. En man gjorde nagot vid bakhjulet och jag var saker pa att han skar sonder dacket, men det kan han inte ha gjort eftersom vi kom ivag till slut. Antligen var det over!

Vi akte till Carlos hus (var vard uppe hos farbrodern) och hamtade vara saker. Min ryggsack var borta. Det finns ingen annan forklaring an att det var en hamnd fran hans sida. Han hade val tappat ansiktet nar vi hade flytt... trots att vi gjorde bara som vi blev tillsagda av hans fru och granne. Men det ar trots allt varldsliga saker. Jag ar glad over att jag lever, det ar huvudsaken! Sa har i efterhand, nar vi klarade livhanken, kan man tycka att det var spannande och lite roligt ocksa... ;D

Unohtumaton perhevierailu

Maanantai-aamuna aamiaisen jalkeen, kantapaikassa minka nimi oli París-Mexico, lahdimme bussiasemalle ja sielta minibussilla Oventiciin zapatista-alueelle. Matkalla ajoimme toisen minibussin perassa joka yhtakkia teki paniikkijarrutuksen: se oli ajanut intiaanityton paalle. Tytto jai asfaltille makaamaan mahalleen, aivan liikkumatta, ja kuulin kuinka joku mies huusi epatoivoisena: "Se kuoli!", mutta kukaan ei pahemmin valittanyt tytosta. Kuski sita vastoin oli kaiken huomion kohteena: jostain vaan ilmestyi iso kasa poliiseja ja kaikki olivat heti kuulustelemassa kuskia. En nahnyt verta enka muita vammoja joten toivon etta tyton kavi hyvin.

Oventic oli valitettavasti kiinni alerta rojan takia, jonkunlainen valmius tai poikkeustila siis, niin myos muutkin caracoles ("kylat tai yksikot" en tieda miksika niita sanoisi). Me jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan, San Juan de La Libertad, missa odotimme jotain vastaavaa henkiloa, jolta saisimme tiedon voimmeko tavata zapatisteja vai ei. Patkalla meni rengas puhki ja piti vaihtaa kulkuneuvoa. No sellaista tapahtuu usein, eika siita kannata hikeentya. Se, etta auton alta nousi aika reippaasti savua, naytti paljon pahemmalta. Joka tapauksessa, istuimme pienen kioskin luona ja odotimme, odotimme ja odotimme. Chow ja Roger kokkasivat meille syomista: tortilloja, sardiineja ja pastasoppaa (ensimmainen kerta muuten kun juon pastaa) tai comida de muerte lenta = ruokaa mika tappaa hitaasti, kuten Chow sanoi. Se oli hyvaa eika minulle ole tietaakseni jaanyt mitaan pysyvia vammoja.

Vastaava saapui useamman tunnin paasta, mutta uutiset olivat huonoja: ei ollut minkaanlaisia mahdollisuuksia tavata ketaan ja niin saimme lahtea takaisin. Ajoimme pienessa avoimessa "karja-autossa" ja puolivalissa, aika ikavassa kylapahasessa (melkein kaikki rakakannissa) vaihdoimme minibussiin. Se oli vahan turvallisempi ja lampimampi kulkuneuvo.

Seuraavana paivana oli sitten taas kerran pakattava tavarat eri jarjestykseen ja eri kasseihin, kun valmistauduttiin perhevierailuun. Meilla oli treffit kontaktihenkilon kanssa vasta kuudelta illalla niin poikkesimme matkalla Toninássa katsastamassa Meksikon korkeimman pyramidin. Perilla Bachajónissa jatimme osan tavaroista kylaan, koska ei ollut mitaan syyta raahata koko omaisuutta mukaan perheen luo. Sinne oli suht koht helppo kavella kantamustenkin kanssa, koska ei ollut satanut. Kunnon sateen jalkeen olisi ollut savivellia puolisaareen asti. Loppumatkasta alkoi olla niin hamaraa etta oli vahan hankalaa nahda eteensa, ja taisi ukkostaakin (en muista oliko se juuri tuo ilta, mutta siella ukkosti muutaman kerran).

Perhevierailu ei oikein vastannut odotuksiani. Asuimme vanhan papparan luona, jonka kanssa kommunikointi oli mahdotonta. Ei puhunut espanjaa, eika ollut oikein muutenkaan vireessa, kun haneen oli kuulemma iskenyt salama muutama vuosi sitten. Sinne tuli nuori pariskunta (ja kolme lasta: 6- ja 4-vuotiaat + 8kk vauva) meita passaamaan. Mina olisin halunnut tehda tortilloja jne mutta meita kohdeltiin kuin vieraita. Isanta jutteli vahan, mutta vaimo vastasi vain puhutteluun eika koskaan jutellut mistaan oma-aloitteisesti. Lapset olivat ainakin iloisia kun saivat varikynia ja paperia ja pari kirjaa.

Toisen paivan aamiaisen jalkeen kavin katsomassa Erneston mehilaisia (saatiin maistiaisiakin), kompostihommaa (harjoittaa ekoviljelya ja saa kahvistaan paljon paremman hinnan kuin toiset kylalaiset jotka eivat sita tee, mika herattaa kateutta ja epasopua). Yksi kylalaismies, joka vaikutti erittain uteliaalta ja epaluuloiselta, tuli jututtamaan minua ja halusi tietaa minka organisaation hommissa olen. Sanoin olevani vain kiinnostunut turisti joka haluaa tietaa kuinka Meksikossa eletaan. Ja etta kerron ystavilleni Ruotsissa minkalaista Chiapasissa on. En tieda, meniko perille, mutta han havisi vahin aanin. Vasta jalkeen pain ymmarsin kuinka paljon muuta noitten kysymysten takana oikeastaan oli. Kylaoleskelu loppui erittain ikavasti, mutta kuitenkin onnellisesti, mika oli suurelta osin Pablon, oppaamme, rauhallisuuden ja jarkeilyn ansiota... mutta siita kerron seuraavalla kerralla.

Bachajón glommer jag aldrig

Pa mandag at vi frukost pa stamstallet Paris-Mexico (10 poang) och sedan gick vi ivag till busshallplatsen for transport med minibuss till zapatistomradet Oventic. Pa vagen akte vi bakom en minibuss som helt plotsligt tvarbromsade: den hade kort pa en indianflicka. Hon blev liggande pa magen pa asfalten, helt ororlig, och jag horde en man skrika ut sin fortvivlan: "Hon ar dod", men ingen brydde sig speciellt mycket om henne. Daremot dok det upp en hel hog med poliser fran ingenstans som borjade forhora minibusschafforen. Jag sag inget blod eller nagra andra synliga skador sa jag hoppas verkligen att det gick bra for henne.

Tyvarr var Oventic stangt och overgivet pga "alerta roja" alltsa nagon sorts beredskap, precis som de flesta caracoles ("enheter eller byar" eller vad man nu ska kalla de for... jag vet inte). Vi fortsatte till San Juan de La Libertad med ett lofte om att traffa nagon ansvarig som skulle ta stallning till om vi skulle fa traffa zapatister. Pa vagen fick vi punktering och maste att byta transportmedel. Sant hor till sa det fanns ingen anledning att hetsa upp sig for det. Det var lite varre att det rok ganska ordentligt under bilen. Hur som helst, vi satt vid en liten kiosk och vantade pa besked, vantade och vantade. C och R fixade mat med tortillas, sardiner och pastasoppa (har forresten aldrig druckit pasta tidigare sa det var en ny erfarenhet) eller comida de muerte lenta = mat som dodar langsamt som hon sa. Det var gott och jag har inte upptackt nagra bestaende men an, hehehe.

Den ansvarige dok upp efter ett antal timmar, men nyheterna var inte sa goda. Det fanns ingen mojlighet att traffa nagon och vi fick aka hem "med tvattad hals". Akte i en liten oppen lastbil (som sag ut som en boskapsbil), men ungefar halvvags, i en laskig byhala (de flesta vi sag var dyngraka), bytte vi till en minibuss som var lite sakrare och varmare transportmedel. Dagen darpa packade vi om och forberedde oss for familjevistelsen. Vi skulle traffa kontaktpersonen forst vid 18-tiden sa vi hann med ett besok i Toniná, Mexikos hogsta pyramid. Framme i Bachajón lamnade vi en del av vara grejor, eftersom vi inte kunde slapa med oss alla vara tillhorigheter, onodigt och for tungt. Tack och lov hade det inte regnat sa det var ratt latt att komma fram till familjen. Det borjade bli morkt bara sa det var inte sa himla kul nar man inte ar van att ga i en sadan terrang. Jag har for mig att det askade ocksa.

Familjevistelsen blev inte riktigt som jag hade tankt mig. Vi fick bo hos en farbror som vi inte kunde kommunicera med, han talade bara tzeltal = ett mayasprak, och var skadad (vet inte sakert hur mkt), eftersom han hade traffats av blixten nagra ar tidigare. Det kom en annan familj dit for att serva oss. Jag ville gora tortillas osv. men blev behandlad som en gast. Mannen i familjen pratade lite, men frun svarade bara pa tilltal och tog inga som helst initiativ till att prata. Barnen (6 och 4 ar + 8 man) blev i alla fall glada over bockerna, blocken och kritorna.

Efter frukosten andra dagen tittade vi pa Ernestos biodlingar, kompostering (han odlar organiskt, ekologiskt kaffe och far ett battre pris an manga andra bybor som inte gor det, vilket vacker avundsjuka). Vid biodlingen kom en man fram till mig och fragade vilken organisation jag jobbade pa. Han var valdigt nyfiken och misstanksam. Jag sa att jag bara var en nyfiken turist som vill veta hur man lever i Mexiko och kommmer att beratta for mina vanner i Sverige hur det ar. Han forsvann efter ett tag. Efterat har jag forstatt att det lag mycket mer an en nyfiken undran bakom de fragorna. Byvistelsen fick ett mycket trakigt men anda lyckligt slut (mest tack vare Pablos, var guide, lugn och skicklighet), men det berattar jag om nasta gang.

Idag ar det val i Mexiko

Vi maste vara en besvarlig grupp eftersom vi har tva guider pa fem personer ;D Skamt asido, eftersom var guide Pablo ska lara upp en ny guide pa den har resan sa har vi med oss Adriana, eller Chow som hon kallas, under den resterande tiden. Hon ar en mexikansk tjej i 30-ars alder som bland annat ar aktiv i Greenpeace och har rest runt en del, aven i Europa. Idag har vi fatt vara med nar Chow rostade... eller i alla fall fatt se hur hela proceduren gar till. Nar vi gick fran platsen efter ett par timmar hade hon inte "kommit runt hornet" annu, sa lang var kon. Dessutom har man bara ett visst antal valsedlar sa det galler att var ute pa Plaza Mayor i god tid. Forsta prognosen kommer forst vid 23-tiden.

Puerto Escondido var surfarnas paradis och det var ratt skon och "laid back"- stamning, men ett par dagar var ganska lagom for mig. Sista dagen akte vi till stranden i Mazunte och besokte pa vagen tva olika stallen som jag inte kommer ihag namnen pa: den ena var hos Galo, en uppfodare, som hade massor med odlor, iguaner, kajmaner osv. och det andra med skoldpaddor (dar stukade jag foten... den svullnade upp ordentligt pa kvallen, men ar ganska bra nu). I Mazunte var det ocksa ratt hoga vagor sa vi fortsatte till Huatulco (mycket langre bort an vad vi hade trott, receptionen pa hotellet sa att det var tva timmar med buss, men det var mkt langre), dar det skulle finnas 13 playa virgen (oforstorda strander) enligt min bekant i Mexiko City. Det stamde visserligen men det var ocksa lyxhotell osv sa de environgerna ar jag val inte jattefortjust i. Hur som helst, vi betalade beach-avgift pa femtio pesos och fick doppa oss. Eftersom Huatulco lag pa vagen till Tuxtla Gutiérrez som vi skulle till pa kvallen (och dessutom pa tva timmars resa fran Puerto Escondido) sa kom Pablo pa den smarta idén att vi kunde stanna kvar och ta bussen nar den aker forbi (i stallet for att aka fram och tillbaka). Jag var inte svarovertalad!, men de andra var ratt tveksamma. Jag tycker ju att det ar kul nar det hander lite ovantade saker. Som tur var sa fick jag sallskap av Inger... eller jag hade stannat utan henne ocksa, men det ar ju roligare nar man ar tva. Vi akte taxi in till stan.Det var inte sa langt men jag kunde ju inte ga sa det var bast. Dessutom fick vi tips om en underbar (oaxaqueña) restaurang med lokala specialiteter (jag at enchiladas med mole, som ar en mexikansk sas med kakao, och ost). Allra forst gick vi till apoteket och kopte salva och grejor for att linda foten. Tillbringade resten av kvallen i den mysiga staden med att ga lite i affarer och sitta pa takterass och fika. Letade oss fram till busstationen och fick "sallskap" av en polisbil (klockan borjade narma sig midnatt, bussen gick 23.50). Inger blev lite skraj men jag ignorerade dem bara sa de akte ivag. Nattbussresan till Tuxtla gick utan nagra storre bekymmer forutom att jag hade djavulusiskt ont i foten. Satena var mycket bekvama och jag var val forberedd mot kylan med sovsack och fleecejacka. Val framme at vi frukost och tog en ett par timmars battur till Cañon del Sumidero. 1000 meter hoga klippvaggar reste sig pa bada sidorna nar vi akte pa den breda floden. Helt fantastikt! Sag en del djur: kajmaner, gamar, spindelapor, pelikaner. Jag kom att tanka pa vagen mellan Río Dulce och Livingston i Guatemala.

Senare pa eftermiddagen akte vi minibuss till "San Cris" = San Cristóbal de las Casas. Jag blev kar omedelbart. Sana har stallen alskar jag! San Cris paminner om Antigua i Guate, Trinidad pa Kuba eller Granada i Nica. Gick runt pa stan och fikade lite, jattesmarriga mackor pa Yik café (rekommenderas)... och sag en tiger och tva pumor i sma burar vid katedralen. Det var visst nagra cirkusdjur.

Jag har gjort en lang utflykt till tva byar: San Juan de Chamula och Zinacantán. I Chamula finns en valdigt speciell kyrka dar jag fick vara med om gamla mayatraditioner (de tande ljus och offrade kycklingar, drack Coca Cola for att rapa = de onda andarna forsvinner fran kroppen da). Golvet var tackt med barr vilket symboliserar naturens narvaro i kyrkan. I den andra byn tittade vi pa textilier och hantverk. Handlade ett par smagrejor och at lunch.

Vadret ar behagligare i San Cris an i Puerto Escondido. Det ar varmt och soligt pa dagen (trots att det ar regnperiod sa har det inte regnat!) och kvallarna ar lite kyliga (fleecejackan kommer till anvandning). I morgon ska vi till Oventic och traffa zapatisterna. Det ar inte klart annu om vi far sova over dar, men antagligen. Pa tisdag kommer vi tillbaka till San Cris och aker igen samma dag till Bachajón for tva dagars familjevistelse. Jag kommer att skriva nasta gang i slutet av veckan. Skot om er!