Alkoi hamartaa ja naapurin vanhin tytto lahti saattamaan meita kotiin. Emme varmaan muutenkaan olisi loytaneet itse, koska tie oli kiemurainen ja aika hankala. Carlos ei ollut viela kotona, joten jaimme naapuriin odottamaan. Kylavierailu sai tosi ikavan lopun! Patricia, vanhin tytar, tuli sanomaan etta Carlos oli "lahtenyt kavelylle". Hetken kuluttua han kysyi pelkaisinko jos Carlos olisi humalassa. "En", sanoin ajattelematta asiaa sen kummemmin. Naapurin rouva paatti ottaa asian hoidettavakseen ja tuli itse juttelemaan minun kanssani ja sanoi etta meidan oli paras kerata kimpsumme ja kampsumme mahdollisimman pian ja muuttaa heille koska Carlos todennakoisesti olisi rakakannissa kotiin tullessaan ja hakkaisi vaimonsa, kuten hanella kuulemma on tapana. Meidan olisi silloin parasta olla jossain muualla, sanoi. Carlosin vaimo ja Patricia auttoivat meita muutossa ja kiirehtivat meita aivan kuin hadissaan. Saimme nukkua samassa talossa Katen ja Rogerin kanssa. Suurin osa seitsemasta lapsesta nukkui myos siella. Sopuu sijaa antaa, kuten sanotaan. Meita kohdeltiin kuninkaallisesti ja saimme myos iltaruokaa.
Talon isanta tuli kotiin umpihumalassa, seuranaan Carlos, joka myos oli juonut. En osaa sanoa, kuinka paljon, mutta hanen puheestaan en saanut muuta selvaa (hanen tai minun espanjan taidoissa ei ole mitaan vikaa, edellisena paivana minulla ei ollut mitaan vaikeuksia ymmartaa hanta) kuin etta pyysi anteeksi myohastymistaan ja seli, seli! Carlos kysyi miksi olimme muuttaneet ja mina sanoin niin kuin asia oli. Patrician aiti neuvoi minua valittamaan itikoista ja torakoista mutta en halunnut valehdella. Ei ollut mitaan syyta.
Aamulla oli sitten aika lahtea. Annoin Peppi-kirjan Patricialle ja hanen aitinsa toi minulle suuren ananaksen. Carlos tuli alas sanomaan, etta aamiainen oli valmis, mutta me olimme jo syoneet... (kylla hanen olisi se pitanyt ymmartaa). Kavelimme alas Erneston talolle ja siella Carlosin perhe tuli hyvastelemaan meidat (paitsi isanta itse, havisi vahin aanin). Kun olimme paasseet tielle, kolmisenkymmenta eri ikaista miesta tuli meita vastaan ja halusi tietaa mita teemme kylassa ja onko meilla kirjallinen lupa. Monet heista olivat vain uteliaita, mutta useammat melkein raivoissaan. Muutama heista sanoi oppaallemme Pablolle, etta meidan taytyy menna mukaan selittamaan koko asia. Chow ja mina kavelimme yhdessa ja juttelimme. Kun pysahdyimme huilaamaan ja juomaan vahan vetta (oli yli 30 astetta lamminta varjossa) niin miehet huitoivat meita jatkamaan matkaa. Mina huikkasin heille, etta lepaamme vain tovin ja sain toykean vastauksen: "Nyt ei ole levon aika!"
Pysahdyimme kaikki pienen kylapuodin luona ja meidan oli tarkoitus hakea tavaramme Carlosin toisesta talosta, mutta porukka pakotti meidat mukaansa suureen rakennukseen kylan keskella. Siina kavellessa meita tarkkailtiin yksityiskohtaisesti ja sain kuulla useampia epamiellyttavia kommentteja kuolemanrangaistuksesta ja vankilasta... ja niita seurasi "rakainen" nauru. Vasta jalkeenpain olen ymmartanyt etta he ilmeisesti aivan vakavissaan tarkoittivat mita sanoivat. Kun olimme suuren rakennuksen ulkopuolella vakijoukko keraantyi meidan ymparillemme ja rinki pieneni pienenemistaan. Kuulin jonkun sanovan takanani etta ottavat reppuni, mutta mina nostin sen selastani maahan, eika kukaan koskenut siihen.
Meidan piti menna siihen suureen rakennukseen ja istua riviin "nayttamolle". Minulle tuli kumma tunne: olen rikollinen ja petturi joka asetetaan oikeuteen/syytteeseen vastaamaan teoistaan. Me olimme tulleet sinne ainoastaan hyvin tarkoituksin ja levittaaksemme tietoa Chiapasin alkuperaisvaeston elinolosuhteista. Miten on mahdollista etta kaikki meni niin pieleen? Miksi tama vaarinkasitys? Tassa vaiheessa tajusin, ettei ilmeisesti riita pelkastaan se etta me selitamme miksi olemme Bachajónissa ja sitten kaikki on selvitetty. Kansa oli paattanyt etta meita pitaa rangaista. Pari kolme sataa kylalaista (vaikea arvioida) oli kokoontunut paikalle ja jotkut heista olivat aivan raivoissaan. Erityisesti yksi mies eturivissa heristi nyrkkia vahan valia silmat sakenoiden. Poliitikot ja muut agitaattorit tekivat parhaansa nostattaakseen kansan vihan, jotta voisivat kayttaa tilannetta hyvakseen. Puhuivat 500 vuoden sorrosta ja muusta, mihin ilmeisesti katsoivat meidat syyllisiksi. Puheita pidettiin paljon, suurin osa niista tzeltal-kielella (maya-kieli) emmeka me ymmartaneet mitaan.
Pablo piti myos puheen ja vaikutti kylman rauhalliselta, mika ilmeisesti sai ryhman odottamaan mita tapahtuu seuraavaksi eika kukaan joutunut paniikkiin tai muuta vastaavaa. Mina olin alussa enimmakseen artynyt ja ajattelin: "nyt saa riittaa tama pelleily". Halusin paasta jatkamaan matkaa. Toisaalta kuski odotti meita (Pablo oli kaskenyt kylapuodin myyjan sanomaan kuskille ettei tama lahtisi ilman meita ja se oli tosi hyva. Muuten han olisi varmaan lahtenyt jo aikoja sitten!) ja toisaalta meilla oli edessamme pitka matka Palenqueen.
Monien puheiden jalkeen alkoi keskustelu meidan rangaistuksestamme: kylalaisten mukaan me olimme tulleet sinne ilman lupaa (kontaktihenkilo joka oli sanonut kaiken olevan kunnossa, oli umpihumalassa eika halunnut sanoa mitaan koko asiasta) . Erneston kateellinen veli ja hanen "rikostoverinsa" jotka olivat saaneet koko sopan aikaiseksi (levittamalla huhuja siita etta me etsimme koneitten kanssa kultaa metsassa keskella yota) vaati etta meidat pistettaisiin vankilaan/arestiin (siis ei "oikeaan" vaan heidan paikalliseen putkaansa, missa olisimme voineet madantya maan madoiksi, jos asia olisi mennyt niin pitkalle!), mutta jollain kummalla tavalla neuvottelut onnistuivat niin hyvin etta paatos oli seuraava: meidan piti menna viela toisen kerran selittamaan kaikki paikallisille viranomaisille ja maksaa sen jalkeen kunnon lunnaat.
Menimme siis toiseen rakennukseen ja siella meita vahdittiin pienessa huoneeessa samalla kun Pablo keskusteli muutaman muun kanssa ulkopuolella. Hetken kuluttua he olivat paasseet yksimielisyyteen sakoista ja me saimme luvan lahtea. Kysymys oli vain kuinka me paasisimme turvallisesti ulkopuolella odottavaan mikrobussiin. Se meni hyvin ja kohta istuimme kaikki autossa. Silloin jotkut kylalaiset piirittivat auton ja yksi heista alkoi hakata ikkunaa. Luulin heidan kaatavan koko auton. Tassa vaiheessa vasta aloin huolestua oikein kunnolla. Yksi mies teki jotain takarenkaan luona ja luulin etta han puhkaisi sen veitsella... niin ei kuitenkaan kaynyt, koska hetken kuluttua paasimme lahtemaan. Vihdoinkin se oli ohi!
Ajoimme Carlosin talon luo ja haimme tavaramme. Minun reppuani ei loytynyt, se oli poissa. Siihen ei voi olla mitaan muuta syyta kuin etta se oli kosto hanen taholtaan. Han oli menettanyt kasvonsa, kun me pakenimme edellisena iltana... vaikka mehan teimme vain sen mita hanen oma vaimonsa ja naapurin rouva oli meille neuvonut. No, se on vaan sita maallista mammonaa. Olen vain iloinen, etta olemme kaikki hengissa! Se on tarkeinta!
Talon isanta tuli kotiin umpihumalassa, seuranaan Carlos, joka myos oli juonut. En osaa sanoa, kuinka paljon, mutta hanen puheestaan en saanut muuta selvaa (hanen tai minun espanjan taidoissa ei ole mitaan vikaa, edellisena paivana minulla ei ollut mitaan vaikeuksia ymmartaa hanta) kuin etta pyysi anteeksi myohastymistaan ja seli, seli! Carlos kysyi miksi olimme muuttaneet ja mina sanoin niin kuin asia oli. Patrician aiti neuvoi minua valittamaan itikoista ja torakoista mutta en halunnut valehdella. Ei ollut mitaan syyta.
Aamulla oli sitten aika lahtea. Annoin Peppi-kirjan Patricialle ja hanen aitinsa toi minulle suuren ananaksen. Carlos tuli alas sanomaan, etta aamiainen oli valmis, mutta me olimme jo syoneet... (kylla hanen olisi se pitanyt ymmartaa). Kavelimme alas Erneston talolle ja siella Carlosin perhe tuli hyvastelemaan meidat (paitsi isanta itse, havisi vahin aanin). Kun olimme paasseet tielle, kolmisenkymmenta eri ikaista miesta tuli meita vastaan ja halusi tietaa mita teemme kylassa ja onko meilla kirjallinen lupa. Monet heista olivat vain uteliaita, mutta useammat melkein raivoissaan. Muutama heista sanoi oppaallemme Pablolle, etta meidan taytyy menna mukaan selittamaan koko asia. Chow ja mina kavelimme yhdessa ja juttelimme. Kun pysahdyimme huilaamaan ja juomaan vahan vetta (oli yli 30 astetta lamminta varjossa) niin miehet huitoivat meita jatkamaan matkaa. Mina huikkasin heille, etta lepaamme vain tovin ja sain toykean vastauksen: "Nyt ei ole levon aika!"
Pysahdyimme kaikki pienen kylapuodin luona ja meidan oli tarkoitus hakea tavaramme Carlosin toisesta talosta, mutta porukka pakotti meidat mukaansa suureen rakennukseen kylan keskella. Siina kavellessa meita tarkkailtiin yksityiskohtaisesti ja sain kuulla useampia epamiellyttavia kommentteja kuolemanrangaistuksesta ja vankilasta... ja niita seurasi "rakainen" nauru. Vasta jalkeenpain olen ymmartanyt etta he ilmeisesti aivan vakavissaan tarkoittivat mita sanoivat. Kun olimme suuren rakennuksen ulkopuolella vakijoukko keraantyi meidan ymparillemme ja rinki pieneni pienenemistaan. Kuulin jonkun sanovan takanani etta ottavat reppuni, mutta mina nostin sen selastani maahan, eika kukaan koskenut siihen.
Meidan piti menna siihen suureen rakennukseen ja istua riviin "nayttamolle". Minulle tuli kumma tunne: olen rikollinen ja petturi joka asetetaan oikeuteen/syytteeseen vastaamaan teoistaan. Me olimme tulleet sinne ainoastaan hyvin tarkoituksin ja levittaaksemme tietoa Chiapasin alkuperaisvaeston elinolosuhteista. Miten on mahdollista etta kaikki meni niin pieleen? Miksi tama vaarinkasitys? Tassa vaiheessa tajusin, ettei ilmeisesti riita pelkastaan se etta me selitamme miksi olemme Bachajónissa ja sitten kaikki on selvitetty. Kansa oli paattanyt etta meita pitaa rangaista. Pari kolme sataa kylalaista (vaikea arvioida) oli kokoontunut paikalle ja jotkut heista olivat aivan raivoissaan. Erityisesti yksi mies eturivissa heristi nyrkkia vahan valia silmat sakenoiden. Poliitikot ja muut agitaattorit tekivat parhaansa nostattaakseen kansan vihan, jotta voisivat kayttaa tilannetta hyvakseen. Puhuivat 500 vuoden sorrosta ja muusta, mihin ilmeisesti katsoivat meidat syyllisiksi. Puheita pidettiin paljon, suurin osa niista tzeltal-kielella (maya-kieli) emmeka me ymmartaneet mitaan.
Pablo piti myos puheen ja vaikutti kylman rauhalliselta, mika ilmeisesti sai ryhman odottamaan mita tapahtuu seuraavaksi eika kukaan joutunut paniikkiin tai muuta vastaavaa. Mina olin alussa enimmakseen artynyt ja ajattelin: "nyt saa riittaa tama pelleily". Halusin paasta jatkamaan matkaa. Toisaalta kuski odotti meita (Pablo oli kaskenyt kylapuodin myyjan sanomaan kuskille ettei tama lahtisi ilman meita ja se oli tosi hyva. Muuten han olisi varmaan lahtenyt jo aikoja sitten!) ja toisaalta meilla oli edessamme pitka matka Palenqueen.
Monien puheiden jalkeen alkoi keskustelu meidan rangaistuksestamme: kylalaisten mukaan me olimme tulleet sinne ilman lupaa (kontaktihenkilo joka oli sanonut kaiken olevan kunnossa, oli umpihumalassa eika halunnut sanoa mitaan koko asiasta) . Erneston kateellinen veli ja hanen "rikostoverinsa" jotka olivat saaneet koko sopan aikaiseksi (levittamalla huhuja siita etta me etsimme koneitten kanssa kultaa metsassa keskella yota) vaati etta meidat pistettaisiin vankilaan/arestiin (siis ei "oikeaan" vaan heidan paikalliseen putkaansa, missa olisimme voineet madantya maan madoiksi, jos asia olisi mennyt niin pitkalle!), mutta jollain kummalla tavalla neuvottelut onnistuivat niin hyvin etta paatos oli seuraava: meidan piti menna viela toisen kerran selittamaan kaikki paikallisille viranomaisille ja maksaa sen jalkeen kunnon lunnaat.
Menimme siis toiseen rakennukseen ja siella meita vahdittiin pienessa huoneeessa samalla kun Pablo keskusteli muutaman muun kanssa ulkopuolella. Hetken kuluttua he olivat paasseet yksimielisyyteen sakoista ja me saimme luvan lahtea. Kysymys oli vain kuinka me paasisimme turvallisesti ulkopuolella odottavaan mikrobussiin. Se meni hyvin ja kohta istuimme kaikki autossa. Silloin jotkut kylalaiset piirittivat auton ja yksi heista alkoi hakata ikkunaa. Luulin heidan kaatavan koko auton. Tassa vaiheessa vasta aloin huolestua oikein kunnolla. Yksi mies teki jotain takarenkaan luona ja luulin etta han puhkaisi sen veitsella... niin ei kuitenkaan kaynyt, koska hetken kuluttua paasimme lahtemaan. Vihdoinkin se oli ohi!
Ajoimme Carlosin talon luo ja haimme tavaramme. Minun reppuani ei loytynyt, se oli poissa. Siihen ei voi olla mitaan muuta syyta kuin etta se oli kosto hanen taholtaan. Han oli menettanyt kasvonsa, kun me pakenimme edellisena iltana... vaikka mehan teimme vain sen mita hanen oma vaimonsa ja naapurin rouva oli meille neuvonut. No, se on vaan sita maallista mammonaa. Olen vain iloinen, etta olemme kaikki hengissa! Se on tarkeinta!
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar