Maanantai-aamuna aamiaisen jalkeen, kantapaikassa minka nimi oli París-Mexico, lahdimme bussiasemalle ja sielta minibussilla Oventiciin zapatista-alueelle. Matkalla ajoimme toisen minibussin perassa joka yhtakkia teki paniikkijarrutuksen: se oli ajanut intiaanityton paalle. Tytto jai asfaltille makaamaan mahalleen, aivan liikkumatta, ja kuulin kuinka joku mies huusi epatoivoisena: "Se kuoli!", mutta kukaan ei pahemmin valittanyt tytosta. Kuski sita vastoin oli kaiken huomion kohteena: jostain vaan ilmestyi iso kasa poliiseja ja kaikki olivat heti kuulustelemassa kuskia. En nahnyt verta enka muita vammoja joten toivon etta tyton kavi hyvin.
Oventic oli valitettavasti kiinni alerta rojan takia, jonkunlainen valmius tai poikkeustila siis, niin myos muutkin caracoles ("kylat tai yksikot" en tieda miksika niita sanoisi). Me jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan, San Juan de La Libertad, missa odotimme jotain vastaavaa henkiloa, jolta saisimme tiedon voimmeko tavata zapatisteja vai ei. Patkalla meni rengas puhki ja piti vaihtaa kulkuneuvoa. No sellaista tapahtuu usein, eika siita kannata hikeentya. Se, etta auton alta nousi aika reippaasti savua, naytti paljon pahemmalta. Joka tapauksessa, istuimme pienen kioskin luona ja odotimme, odotimme ja odotimme. Chow ja Roger kokkasivat meille syomista: tortilloja, sardiineja ja pastasoppaa (ensimmainen kerta muuten kun juon pastaa) tai comida de muerte lenta = ruokaa mika tappaa hitaasti, kuten Chow sanoi. Se oli hyvaa eika minulle ole tietaakseni jaanyt mitaan pysyvia vammoja.
Vastaava saapui useamman tunnin paasta, mutta uutiset olivat huonoja: ei ollut minkaanlaisia mahdollisuuksia tavata ketaan ja niin saimme lahtea takaisin. Ajoimme pienessa avoimessa "karja-autossa" ja puolivalissa, aika ikavassa kylapahasessa (melkein kaikki rakakannissa) vaihdoimme minibussiin. Se oli vahan turvallisempi ja lampimampi kulkuneuvo.
Seuraavana paivana oli sitten taas kerran pakattava tavarat eri jarjestykseen ja eri kasseihin, kun valmistauduttiin perhevierailuun. Meilla oli treffit kontaktihenkilon kanssa vasta kuudelta illalla niin poikkesimme matkalla Toninássa katsastamassa Meksikon korkeimman pyramidin. Perilla Bachajónissa jatimme osan tavaroista kylaan, koska ei ollut mitaan syyta raahata koko omaisuutta mukaan perheen luo. Sinne oli suht koht helppo kavella kantamustenkin kanssa, koska ei ollut satanut. Kunnon sateen jalkeen olisi ollut savivellia puolisaareen asti. Loppumatkasta alkoi olla niin hamaraa etta oli vahan hankalaa nahda eteensa, ja taisi ukkostaakin (en muista oliko se juuri tuo ilta, mutta siella ukkosti muutaman kerran).
Perhevierailu ei oikein vastannut odotuksiani. Asuimme vanhan papparan luona, jonka kanssa kommunikointi oli mahdotonta. Ei puhunut espanjaa, eika ollut oikein muutenkaan vireessa, kun haneen oli kuulemma iskenyt salama muutama vuosi sitten. Sinne tuli nuori pariskunta (ja kolme lasta: 6- ja 4-vuotiaat + 8kk vauva) meita passaamaan. Mina olisin halunnut tehda tortilloja jne mutta meita kohdeltiin kuin vieraita. Isanta jutteli vahan, mutta vaimo vastasi vain puhutteluun eika koskaan jutellut mistaan oma-aloitteisesti. Lapset olivat ainakin iloisia kun saivat varikynia ja paperia ja pari kirjaa.
Toisen paivan aamiaisen jalkeen kavin katsomassa Erneston mehilaisia (saatiin maistiaisiakin), kompostihommaa (harjoittaa ekoviljelya ja saa kahvistaan paljon paremman hinnan kuin toiset kylalaiset jotka eivat sita tee, mika herattaa kateutta ja epasopua). Yksi kylalaismies, joka vaikutti erittain uteliaalta ja epaluuloiselta, tuli jututtamaan minua ja halusi tietaa minka organisaation hommissa olen. Sanoin olevani vain kiinnostunut turisti joka haluaa tietaa kuinka Meksikossa eletaan. Ja etta kerron ystavilleni Ruotsissa minkalaista Chiapasissa on. En tieda, meniko perille, mutta han havisi vahin aanin. Vasta jalkeen pain ymmarsin kuinka paljon muuta noitten kysymysten takana oikeastaan oli. Kylaoleskelu loppui erittain ikavasti, mutta kuitenkin onnellisesti, mika oli suurelta osin Pablon, oppaamme, rauhallisuuden ja jarkeilyn ansiota... mutta siita kerron seuraavalla kerralla.
Oventic oli valitettavasti kiinni alerta rojan takia, jonkunlainen valmius tai poikkeustila siis, niin myos muutkin caracoles ("kylat tai yksikot" en tieda miksika niita sanoisi). Me jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan, San Juan de La Libertad, missa odotimme jotain vastaavaa henkiloa, jolta saisimme tiedon voimmeko tavata zapatisteja vai ei. Patkalla meni rengas puhki ja piti vaihtaa kulkuneuvoa. No sellaista tapahtuu usein, eika siita kannata hikeentya. Se, etta auton alta nousi aika reippaasti savua, naytti paljon pahemmalta. Joka tapauksessa, istuimme pienen kioskin luona ja odotimme, odotimme ja odotimme. Chow ja Roger kokkasivat meille syomista: tortilloja, sardiineja ja pastasoppaa (ensimmainen kerta muuten kun juon pastaa) tai comida de muerte lenta = ruokaa mika tappaa hitaasti, kuten Chow sanoi. Se oli hyvaa eika minulle ole tietaakseni jaanyt mitaan pysyvia vammoja.
Vastaava saapui useamman tunnin paasta, mutta uutiset olivat huonoja: ei ollut minkaanlaisia mahdollisuuksia tavata ketaan ja niin saimme lahtea takaisin. Ajoimme pienessa avoimessa "karja-autossa" ja puolivalissa, aika ikavassa kylapahasessa (melkein kaikki rakakannissa) vaihdoimme minibussiin. Se oli vahan turvallisempi ja lampimampi kulkuneuvo.
Seuraavana paivana oli sitten taas kerran pakattava tavarat eri jarjestykseen ja eri kasseihin, kun valmistauduttiin perhevierailuun. Meilla oli treffit kontaktihenkilon kanssa vasta kuudelta illalla niin poikkesimme matkalla Toninássa katsastamassa Meksikon korkeimman pyramidin. Perilla Bachajónissa jatimme osan tavaroista kylaan, koska ei ollut mitaan syyta raahata koko omaisuutta mukaan perheen luo. Sinne oli suht koht helppo kavella kantamustenkin kanssa, koska ei ollut satanut. Kunnon sateen jalkeen olisi ollut savivellia puolisaareen asti. Loppumatkasta alkoi olla niin hamaraa etta oli vahan hankalaa nahda eteensa, ja taisi ukkostaakin (en muista oliko se juuri tuo ilta, mutta siella ukkosti muutaman kerran).
Perhevierailu ei oikein vastannut odotuksiani. Asuimme vanhan papparan luona, jonka kanssa kommunikointi oli mahdotonta. Ei puhunut espanjaa, eika ollut oikein muutenkaan vireessa, kun haneen oli kuulemma iskenyt salama muutama vuosi sitten. Sinne tuli nuori pariskunta (ja kolme lasta: 6- ja 4-vuotiaat + 8kk vauva) meita passaamaan. Mina olisin halunnut tehda tortilloja jne mutta meita kohdeltiin kuin vieraita. Isanta jutteli vahan, mutta vaimo vastasi vain puhutteluun eika koskaan jutellut mistaan oma-aloitteisesti. Lapset olivat ainakin iloisia kun saivat varikynia ja paperia ja pari kirjaa.
Toisen paivan aamiaisen jalkeen kavin katsomassa Erneston mehilaisia (saatiin maistiaisiakin), kompostihommaa (harjoittaa ekoviljelya ja saa kahvistaan paljon paremman hinnan kuin toiset kylalaiset jotka eivat sita tee, mika herattaa kateutta ja epasopua). Yksi kylalaismies, joka vaikutti erittain uteliaalta ja epaluuloiselta, tuli jututtamaan minua ja halusi tietaa minka organisaation hommissa olen. Sanoin olevani vain kiinnostunut turisti joka haluaa tietaa kuinka Meksikossa eletaan. Ja etta kerron ystavilleni Ruotsissa minkalaista Chiapasissa on. En tieda, meniko perille, mutta han havisi vahin aanin. Vasta jalkeen pain ymmarsin kuinka paljon muuta noitten kysymysten takana oikeastaan oli. Kylaoleskelu loppui erittain ikavasti, mutta kuitenkin onnellisesti, mika oli suurelta osin Pablon, oppaamme, rauhallisuuden ja jarkeilyn ansiota... mutta siita kerron seuraavalla kerralla.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar